Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Lainaa.com

Kuvaus sinkkumiehen arjesta, huolista, rakkaudesta ja kaikesta muusta mitä et edes voinnut kuvitella...

Kategoria: Fiktiota

Kuulakärkikynien taivas

Unet ovat joskus kovin kummallisia. Eräs henkilö oli yhtenä yönä nähnyt unta kelluvasta kuulakärkikynästä ja koska etäisä, joka nykyään on lähi-isä, on mestari vääntämään tarinaa tyhjästä esitti hän kysymyksen; ”Minkälainen on kuulakärkikynän taivas?”

Siitä se ajatus sitten lähtikin. Google lauloi ja paperille ilmestyi lukuja, ei madonlukuja mutta lähes. Pienien aivojen vielä pienempi nurkka raksutti ja raksutti, tulosta vain ei meinannut syntyä. Tarvittiin rattaiden voitelua model kahvi. Ja niin sieltä syntyi kuningasajatus siitä että voisin perustaa kuulakärkikynien hautauspalvelun.

Ajatelkaa, ottaisin vain 5 senttiä jokaisesta kuulakärkikynästä minkä hautaan. Älyttömän pieni summa siitä että pääsette kuulakärkikynästä eroon sillä muuten se pyörii toimimattomana siinä pöydällä ainakin vuoden verran, eikö? Eihän viisi senttiä ole summa eikä mikään siitä että saatte mielenrauhaa kun rakas kuulakärkikynä on päässyt taivaaseen.

No mitä etäisä tästä hyötyy? Ei paljon mitään, mutta koska haluatte kuitenkin tietää niin tehdään pieni laskuoperaatio.

Maailman väkiluku on noin 7,6 miljardia tällä hetkellä. Näistä 84% ovat luku- ja kirjoitustaitoisia, eli 6 384 000 000 ihmistä osaa lukea ja kirjoittaa ja näin ollen tarvitsevat kyniä. Jos jokainen käyttää 2 kuulakärkikynää vuodessa, ja nyt joku viisas sanoo että en käytä ja toinen vielä viisaampi huutaa että käytänpäs ainakin viisi vuodessa, noin ihan keskiarvona niin silloin maailmassa käytetään 12 768 000 000 kuulakärkikynää vuodessa. Tämä tekee 34 980 821 kynää per päivä. Kymmenen prosenttia näistä katoaa ilman syytä eli päivässä hävitykseen (lue hautauspalvelun kynäasiakkaita) jäisi 31 482 738 kynää. Näin ollen Etäisän kynähautauspalvelu saisi 1 574 136 € päivässä, hiukan enemmän kun nykyiset virkamiespalkat…

Ensi kerralla pureudumme uusiin yhteiskuntaongelmiin, siihen asti

 

Heippa, mussukat

 

 

Deittimarkkinoiden kunkku?

Ja taas tultiin tähän. Nyt otetaan hyviä vinkkejä vastaan, miten kirjoittaa sellainen deitti-ilmoitus että varmasti nappaa? Siis ilman että valehtelee ummet ja lammet jne, jne… Etenkin kun en ole huippu-urheilija, varakas, komea, ystävällinen… Aaaargh! Että voi olla epämukava tämäkin mukavuusvyöhyke.

Kokeillaan tässä kaksi eri ilmoitusta, kumpikohan toimii paremmin;

Hei, arvon naiset. Täällä teitä huutelee jo aikuiseen ikään tullut omillaan toimeen tuleva virkamies. Lähtisitkö kanssani vaikka lenkille joku päivä? Päiväni kuluvat työn ja kodin ohessa liikunnan ja kirjallisuuden parissa ja joskus jopa taiteilen vähän. Vakavaa suhdetta etsien liikkeellä. Ps. alkoholia kulutan sopivan vähän ds

 

No niin, muijat. 45v valtion viraston perusduunari hakee seuraa. Varallisuutta ei ole ja rahat aina finaalissa. Liikuntaa harrastan kun autoon ei oo varaa mutta mieluiten loikoilen sohvalla nettiä selaillen. Olutta joisin jos olisi varaa mutta kun rahaa menee niin paljon niihin muihin juttuihin. Lomalle et saa minua houkuteltu, se on liian kallista. Mitään perussuhdetta ei varmaan kannata miettiä, seksiä kerran tai kaksi viikossa riittää. Varakkaat akat etusijalla.

 

Veikkaan että kummallakaan ilmoituksella ei tule osumia Tinderissä tai muuallakaan.

 

Frank pappa sen sanoi: Kosketelkaa toisianne…

 

Kaivetaan monttua

Tänään leikimme ajatuksella että hyvinvointi työpaikalla on kaivettu maahaan. Työnantaja antaa työntekijälle sopivan lapio jolla voi tämän hyvinvoinnin kaivaa esiin. On se sitten ihme ja kumma kun näyttäisi olevan niin että hyvinvointi on kahdenkymmenen metrin syvyydessä mutta lapiolla ei pääse kun kymmenen metriä.

Ajatus tästä ajatusleikistä lähti oikeastaan Indyn kommentista Facebookissa. Se sai muhia muutaman tunnin mutta nyt alkoi näppis laulamaan. Ryhdytään kaivuutöihin.

Kiinassa ahkerat duunarit kaivavat nopeasti sen minkä lapio kestää, eli kymmenen metriä. Kun lapio hajoaa niin ryhtyvät kynsin hampain jyrsimään multaa ja hiekkaa jotta pääsisivät syvemmälle. Aikanaan saavuttavat kohteen mutta, sormia särkee ja hampaat ovat entisiä. Hyvinvoinnista ei enää voi puhua.

Hyppäämme Amerikkaan ja keskelle autiomaata. Oppenheimerin johtama pommiryhmä on jo pitkään pohtinut miten hyvinvointia saavutetaan. Syntyy idea, kaivetaan kunnes lapio hajoaa ja lasketaan sitten monttuun ydinräjähde ja räjäytetään tiemme hyvinvointiin. Ainoa ongelma oli se että räjähde oli liian iso ja hyvinvointi höyrystyi sen saman sileän tien. Ei loistanut niiden tulevaisuus, ei.

Euroopassa saksalainen työryhmä keksi kaivaa vähän läpimitaltaan pienemmän montun jos se lapio sitten kestäisi vähän syvempää kaivuuta. Pääsevätkin just ja just kahteenkymmeneen metriin mutta monttu on läpimitaltaan niin kapea että hieman tukevammat saksalaiset eivät mahdu läpi. Ei hyvinvointia.

Pohjoismaissa ja tarkemmin Ruotsissa eräässä ministeriössä (sv. ministerium) päätettiin takavarikoida kaikkien työntekijöiden lapiot kunnes ministerin asettama työryhmä on keksinyt miten saavutetaan hyvinvointi. Työryhmän raportti valmistuu aikaisintaan vuonna 2023 ja siihen asti ei ole hyvinvointia työpaikalla.

Suomalaisen viraston virkamies miettii hetken kun hänelle annetaan lapio. Tämä virkamies ei ole virkauran aikana koskaan vielä saavuttanut hyvinvointia koska aina kun se on ollut niin lähellä niin on taas muutoksen tuulet puhaltaneet. Hän kuitenkin ottaa lapion vastaan nöyrästi ja menee kaivuupaikalle missä hän istahtaa maahan. Heti kun silmä välttää virkamies varastaa lapion ja poistuu toisen työnantajan palvelukseen. Suomalainen virasto tekee asiasta rikosilmoituksen ja virkamies saa sakot. Lapiota ei saada takaisin häneltä.

Nyt luulisi että kaikilla on asiat yhtä huonosti mutta siinä olemme väärässä. Virkamies joka varasti ja piilotti lapion on mennyt sellaisen työnantajan palvelukseen joka on kaivanut hyvinvoinnin vain kahden metrin syvyyteen. Vaikkakin virkamies sai pienen sakon niin pystyy hän kaivamaan sitä hyvinvointia vielä viisi vuotta samalla lapiolla. Sen lisäksi hän saa uuden lapion joka vuosi uudelta työnantajalta. Virkamies voittaa kisan.

Kuten aina kun kirjoittelen tänne niin vastuu on sillä joka lukee tekstini. Jos et osaa nauraa tälle niin älä lue, ups, luitkin jo. Osoittamatta ja syyttämättä ketään jään miettimään, minne helvetti laitoin lapioni….

 

Kuka olet?

Seurasin somessa keskustelua ensivaikutelmasta samalla kun whatsupissa kävin keskustelua suhteesta toiseen ihmiseen. Huomasin ilokseni (tai surukseni) että täällä päässä oli kaksi toisistaan hyvin poikkeavaa persoonaa. Rääväsuu seksiaddikti toisella laitteella ja hieman sarkastinen mutta ihqu mörkö toisella laitteella. Miksiköhän näin, sama äijähän niitä viestejä naputtelee? Miksi ihanan blondin kanssa keskustelen syviä mutta uhkean tumman kaunottaren kanssa heitän alapääläppää?

Roolimme vaihtuu eri tilanteissa. Olemme siis porukkasidonnainen laji. Minullakin on monta roolia, olen se ystävällinen mörkö, asiallinen virkamies, puutteessa elävä seksiaddikti, lohduttava isä, kaikki roolit ovat riippuvaisia ajasta, seurasta ja paikasta. Kaikki nämä roolit ovat kuitenkin minä, hieman eri näkökulmasta jokainen.

Eräs tuttu kaunotar on perheellinen. Hänen puoliso näkee hänessä vaimoroolin, lapset näkevät äitiroolin, minä näen misuroolin. Silti hän on se yksi ja sama kaunotar. Herää kysymys, mikä on se rooli minkä hän itse huomaa parhaiten? Entä mikä on se rooli missä hän viihtyy?

Entäs kuka sinä olet? Mikä on sinun roolisi? Oletko vaimo, aviomies, häntäheikki, lapsi vai joku muu? Oletko edes koskaan miettinyt montako roolia sinulla on?

Tämän kirjoituksen kirjoittamisen ajaksi otin käyttöön blogroolini, kyselevän sarkastinen juippi. Seuraavaksi tulen käyttämään tiskaajan roolia, se ehkä kaikista rooleista se epämiellyttävin. No, se siitä….

Fiktiivinen rakkauskirje…

Kysyit mitä minua vaivaa, lupasin kertoa. En vain löydä sanoja jotka voisin kasvotusten sinulle sanoa. Olen pelkuri, myönnän sen.

Vuosia sitten ihastuin, luulin että kaikki vielä järjestyy. Petyin kun mikään ei järjestynytkään. Silti olin iloinen koska Sinä olit onnellinen. Luulin kaiken olevan jo ohi kunnes taas huomasin olevani ihastunut. Ei ne tunteet ollutkaan hävinneet, olivat vain piilossa jossakin. Pelkään pettyväni taas.

Onko tämä rakkautta mitä tunnen? Vai olenko vain jääräpää? Rakastanko Sinua todella niin kuin miehen tulee naista rakastaa? Uskallanko koskaan sen sinulle myöntää?

Suosikkikirjailijani Dawid Eddings kertoi hahmon kautta jotenkin näin; ”Annan tunteiden määrätä. Silloin kun rupean järkeilemään kaikki menee pieleen”

Uskallanko antaa sellaisen vallan minun tunteille? Uskallanko näyttää Sinulle todellisen minäni? Uskallanko kertoa rakastavani Sinua?

Jos olisin itsekäs kertoisin Sinulle mitä tunnen. Jos se vain auttaisi minua tielläni. Rakastan Sinua liikaa jotta estäisin Sinua olemasta onnellinen, sen takia kärsin hiljaa…

Hyvää yötä, rakkaani

Ydinonnettomuus

Kaikki alkoi siitä kun yhdellä foorumilla verrattiin parisuhteen problematiikkaa ydinonnettomuuteen. Joku kertoi että ydinlaskeuman vaikutukset ovat pitkäkestoisia, joku vastasi kertomalla miten neutronivirtaus on olosuhderiippuvainen ja joku sanoi että tästä lähtien hän opiskelee kvanttifysiikkaa. No, vertauskuviahan ne vain oli mutta…

Keksin sitten verrata parisuhdetta tulipaloon. Palon fysiikka on suhteellisen helppo, tarvitaan palava aine, riittävä lämpö, happea ja häiriintymätön ketjureaktio. Samoin rakkauden fysiikka on helppo, tarvitaan rakkautta, lämpöä, intohimo ja häiriintymätön ketjureaktio. Poista joku näistä niin parisuhde kaatuu, helppoa eikö?

Miten sitten vaalitaan tätä parisuhdetta, miten tuodaan sitä lämpöä siihen, miten saadaan intohimo riittämään? Onko olemassa joku kaava mikä kertoo meille montako kertaa viikossa pitää olla intohimoinen, paljonko pitää jakaa sitä lämpöä, miten pitää rakastaa? Eipä ole, olemme yhtä hukassa kun Oppenheimer ja kumppanit aikoinaan Manhattan-projektin kimpussa. Tiedämme teoriassa miten homma toimii mutta emme ole päässeet käytännössä kokeilemaan eri sekoitussuhteita. Emme pysty arvioimaan miten paljon esimerkiksi kontaminaatio suhteessa vaikuttaa. Pahinta on että kontaminaation määrän vaikutus suhteeseen ei ole vakio. Ei siis voida luoda matemaattista kaavaa joka kertoo meille miten paljon suhde saa kontaminoitua ennen kun se hajoaa.

Uuden suhteen alkutaival voidaan verrata kaksivaiheiseen ydinpommiin eli vetypommiin. Tarvitaan primääri detonaatio, eli ensivaihe, missä fissio tuottaa lämpöä ja painetta jotta se sekundäärinen vaihe saadaan laukaistua. Lisäksi tarvitaan siihen uutta ainetta jotta saadaan ketjureaktio käyntiin. Ei siis riitä ihastus pitkälle, sillä saadaan aikaan vain fissiovaihe, sen jälkeen tarvitaan rakkautta ja lämpöä sekä painetta jotta fuusiovaihe toteutuu. Muuten suhteesta tulee vain niin sanottu likainen pommi.

Ydinreaktorissa ketjureaktiota hallitaan jäähdytysveden Booripitoisuudella, säätösauvoilla ja muilla konsteilla. Rakkaudessa ulkoiset olosuhteet, kavereiden mielipiteet ja yleinen ajatusmaailma hallitsevat ketjureaktion. On se ihmeellistä miten fysiikka voidaan ottaa apuvälineeksi kun keskustellaan rakkaudesta.

Jos yllä mainitussa tekstissä on virheitä, lähinnä fysiikan puolella, niin älkää välittäkö siitä. Tämä ei ole kvanttifysiikan tenttikirjoitus, tämä ei ole palon fysiikan oppitunti. Tämä on puhtaasti yhden blogaajan ajatusmaailma.

Kauneus

Kauneus on katsojan silmissä, mitä me siihen enää murehtimaan. On sisäistä kauneutta, ulkoista kauneutta ja oma suosikkini mieletön kauneus.

Mieletön kauneus, mitä se on? Se on jokaisen katsojan oma valinta. Minulle se on tähtitaivas tuikkivine tähtösineen, revontulineen, loistavine taivaankappalein. Se tuoma rauha on mieletön, sen syvyys on mullistava ja sen kauneus on ääretön.

Tänään kello 0420 katselen taivaalle ja uneksin paremmasta maailmasta, maailmasta jossa kaikki on hyvin. Onko sellaista maailmaa olemassa? Löytyykö vastaus sieltä kaukaa tähtien takaa? Onko olemassa kaunista maailmaa?

Haaveilen kaukaisesta planetasta, planetasta joka kiertää usean auringon ympärillä. Planetalla maisema on karu, vedetön ja hiekkainen. Kun liidän avaruusaluksella planetan pinnan yläpuolella huomaan pienen pisteen. Piste loistaa värillisenä karua taustaa vasten. Laskeudun pisteen viereen.

Havaitsemani piste on ruusu vihreine lehtineen ja verenpunaisella kukalla varustettu. Ruusu kamppailee olemassaolostaan tässä hiekkaisessa maailmassa. Vettä ei näy, ilma on kuuma ja kuiva. Ruusu on kuolemassa.

Kuoleman keskellä ruusukin on kaunis. Se rikkoo niin karun maiseman omalla kauneudella. Se on niin väärässä paikassa että se on oikein. Herää kysymys olisiko sama ruusu yhtä kaunis planetalla jossa on kukkaloistoa, väriä ja elämää vai onko juuri tämä mieletön ajatus kauniista kukasta keskellä aavikkoa osa sen kauneutta? Onko tämä sitä mieletöntä kauneutta?

Heitän teille filosoofeille pähkinän. Miettikää mikä on teille kaunista. Miettikää missä ja miten sen olette nähneet. Miettikää oliko se oikeasti kaunista.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi