Kauneus on katsojan silmissä, mitä me siihen enää murehtimaan. On sisäistä kauneutta, ulkoista kauneutta ja oma suosikkini mieletön kauneus.

Mieletön kauneus, mitä se on? Se on jokaisen katsojan oma valinta. Minulle se on tähtitaivas tuikkivine tähtösineen, revontulineen, loistavine taivaankappalein. Se tuoma rauha on mieletön, sen syvyys on mullistava ja sen kauneus on ääretön.

Tänään kello 0420 katselen taivaalle ja uneksin paremmasta maailmasta, maailmasta jossa kaikki on hyvin. Onko sellaista maailmaa olemassa? Löytyykö vastaus sieltä kaukaa tähtien takaa? Onko olemassa kaunista maailmaa?

Haaveilen kaukaisesta planetasta, planetasta joka kiertää usean auringon ympärillä. Planetalla maisema on karu, vedetön ja hiekkainen. Kun liidän avaruusaluksella planetan pinnan yläpuolella huomaan pienen pisteen. Piste loistaa värillisenä karua taustaa vasten. Laskeudun pisteen viereen.

Havaitsemani piste on ruusu vihreine lehtineen ja verenpunaisella kukalla varustettu. Ruusu kamppailee olemassaolostaan tässä hiekkaisessa maailmassa. Vettä ei näy, ilma on kuuma ja kuiva. Ruusu on kuolemassa.

Kuoleman keskellä ruusukin on kaunis. Se rikkoo niin karun maiseman omalla kauneudella. Se on niin väärässä paikassa että se on oikein. Herää kysymys olisiko sama ruusu yhtä kaunis planetalla jossa on kukkaloistoa, väriä ja elämää vai onko juuri tämä mieletön ajatus kauniista kukasta keskellä aavikkoa osa sen kauneutta? Onko tämä sitä mieletöntä kauneutta?

Heitän teille filosoofeille pähkinän. Miettikää mikä on teille kaunista. Miettikää missä ja miten sen olette nähneet. Miettikää oliko se oikeasti kaunista.