In every dream I’m near you
In every dream I’m with you
In every dream we’re together
In every dream
In every dream you smile at me
In every dream you cherise me
In every dream we’re happy
In every dream
In every dream you hold me
In every dream you hug me
In every dream we kiss
In every dream
In every dream I fear it’s just a dream
In every dream I know it’s just a dream
In every dream you tell me it’s just a dream
In every dream
When you get ready to walk away
I fall down on my knees and I start to pray
It’s not much to get upset about
I just want you to stay
’cause I love you
More and more
Each and every day
Emotions are knocking me down
I’m just another stranger in a odd small town
The only one I ever really knew was you
And now you packed your bags and boxes
And I will miss you
Each and every day
The phone rings and rings all day
I don’t wanna answer, got nothing to say
I don’t wanna talk about anything right now
Just wanna hold you in my arms today
’cause I love you
More and more
Each and every day
On asia joka pitäisi lailla kieltää. Ei ole reilua antaa valinnan tekijälle monta vaihtoehtoa joista yksikään ei ole täydellinen. Se ei vaan ole reilua.
Edessäni on taas elämään liittyvä monivalintakysymys ja pähkäilen pääni puhki mikä näistä vaihtoehdoista on se järkevin. Tein sitten miten päin tahansa niin valintani vaikuttaa taas moniin ihmisiin jotka eivät saaneet valita. Voin kuvitella että jälkeenpäin ne kyllä valittaa. Tiedän että päätökseni tulee aiheuttamaan tuskaa ja vihaa toisissa ja toisaalta iloa ja onnea toisissa. Enää minun tulee päättää ketkä saavat mitäkin, ja myös päättää mitä itse saan tai jään ilman.
Olisikin sellainen helppo kysymys, esim jatkatko kahvinjuontia? Ei olisi mitään hätää, päätös olisi jo tehty, mutta kun ei ole. Päätös on myös sellainen että en oikeastaan voi keneltäkään kysyä neuvoa koska päätökseni vaikuttaa niin moneen ihmiseen. On siis pähkäiltävä yksin, ylhäisessä yksinäisyydessä, seuranaan vain omat mietteet. Olisikin sellainen helppo tie ulos tästä, sellainen mikä ei satuttaisi ketään, sellainen jonka voi olkapäitä kohottaen tehdä. Olisin edes niin vahva että tekisin päätöksen, sillä viivästyminen aiheuttaa taas lisää paineita, lisää hankaluuksia, kaikkea muuta paitsi hyvää mieltä.
Ehkä seuraan kuitenkin Obi-Wan Kenobin ohjetta, Trust your feelings ja jatkan eteenpäin muiden tuskasta, vihasta ja ilosta huolimatta. Tai sitten ei, se jää nähtäväksi.
May the force be with you….
Coffee and a cigarrette
A smile and a kiss on your lips
Tears in your eyes
A nervous smile
And three words to you
Listening to romantic music
A kiss and a hug for my love
Tears in my eyes
A nervous smile
And three words to you
THE WORDS THAT MADE MY LIFE
THE ONLY WORDS I REALLY KNOW
WORDS THAT MEAN EVERYTHING TO ME
THREE WORDS TO YOU
I LOVE YOU
I feel your body next to mine
A gentle kiss on your lips
Tears in our eyes
A nervous smile
And three words to our love
Olen lähes koko talven kärsinyt luovuuden puutteesta, mistä syystä liekään, puhumattakaan toisista puutetiloista mitkä ovat enemmän tai vähemmän kroonisia. Mitään en kyennyt tekemään, kaikki minkä aloitin meni mönkään. Onneksi en ole luovuuden ammattilainen.
Yks kaks yllättäin sitten luovuus palautui ja sanallinen arkkuni aukesi. Sain rustattua sanoja paperille (ihan niin kuin laulussakin sanotaan), ei se kyllä elämää muuttanut suuntaan eikä toiseen mutta minulla oli hetkeni jolloin kaikki tuntui suhteellisen hyvältä.
Pyörittelin kynää äsken kädessäni, yritin piirtää jotain, ei ottanut tuulta purjeisiin. Huomasin toki että käteni kirjoitti sanoja paperille, sanoja joista ehkä vielä kehittyy tarina (jos luovuutta riittää). Tarinoille ehkä kehittyy rytmi ja rytmille melodia, prosessi on vielä kesken mutta jotain ajatusta on jo. Luomisen tuska kesti liian pitkään, se kesti lähes seitsemän vuotta.
Maistiainen projekista:
That night, when you touched me
A dream came true.
All I ever wanted
All I ever feared
All I ever needed
I got seven years of pain
En oikein tiedä mistä nyt aloittaisin tämän kirjoituksen. On niin monta asiaa mitä voi ympätä tämän otsikon alle. Ehkä sittenkin aloitan ihan alusta…
Kun ensi kerran hymyilit minulle sulin ihan täydellisesti. Maailman liike pysähtyi ja ympärilleni muodostui eristetty äänetön tila. Voi että minä olin onnellinen. Osaan vieläkin palata siihen hetkeen, ihan vain sulkemalla silmäni ja hiljaa mielessäni kuiskaamalla nimesi. Kai sekin on jonkin arvoista?
Katosit hetkeksi elämästäni, siihenkin löytyy syy. Tulit kuitenkin takaisin ja hymyilit yhtä kauniisti ellei kauniimmin. Taas meni korvat lukkoon ja maailma pysähtyi.
Välillä minua ihmetyttää miksi jaksat minulle hymyillä? Miten jaksat aina olla niin suloinen minua kohtaan? Miksi tällainen vanha kärttyisä etä/lähi-isä saa sinun huomion? Mitä sinä oikein näet minussa? Miten jaksat pitää minusta joka ikinen päivä?
Nyt avaan hiljaa makuuhuoneen oven ja katselen sinua kun nukut. Pieni hymy siellä pilkistää peitonkulman takaa. Sekaiset vaaleat hiukset kehystävät levollisia kasvoja. Sydämeni meinaa pysähtyä, silmät kostuu pakostakin. Suljen nopeasti oven jotta et herää, annan sinun nukkua, olet sen ansainnut, rakas tyttäreni…
Kysyit mitä minua vaivaa, lupasin kertoa. En vain löydä sanoja jotka voisin kasvotusten sinulle sanoa. Olen pelkuri, myönnän sen.
Vuosia sitten ihastuin, luulin että kaikki vielä järjestyy. Petyin kun mikään ei järjestynytkään. Silti olin iloinen koska Sinä olit onnellinen. Luulin kaiken olevan jo ohi kunnes taas huomasin olevani ihastunut. Ei ne tunteet ollutkaan hävinneet, olivat vain piilossa jossakin. Pelkään pettyväni taas.
Onko tämä rakkautta mitä tunnen? Vai olenko vain jääräpää? Rakastanko Sinua todella niin kuin miehen tulee naista rakastaa? Uskallanko koskaan sen sinulle myöntää?
Suosikkikirjailijani Dawid Eddings kertoi hahmon kautta jotenkin näin; ”Annan tunteiden määrätä. Silloin kun rupean järkeilemään kaikki menee pieleen”
Uskallanko antaa sellaisen vallan minun tunteille? Uskallanko näyttää Sinulle todellisen minäni? Uskallanko kertoa rakastavani Sinua?
Jos olisin itsekäs kertoisin Sinulle mitä tunnen. Jos se vain auttaisi minua tielläni. Rakastan Sinua liikaa jotta estäisin Sinua olemasta onnellinen, sen takia kärsin hiljaa…
Hyvää yötä, rakkaani
Pitkästä aikaa taas äänessä, kun ei ole ollut asiaa viime aikoina. Nyt joutuu taas vaihteeksi avaamaan suunsa ja purkaa patoutunutta mieltä. Ja kuinka ollakaan syyksi paljastuu rakkaus.
Rakkaus on ylimainostettua humpuukia! Rakkautta on kaikkialla, kaikki rakastaa ja ovat rakkauden kohteena. Älkää siis sekoittako rakkautta ja parisuhdetta, ne eivät ole synonyymejä keskenään. Minä sen tiedän jos joku.
Vaikkakin rakastan ja tykkään monestakin naisihmisestä niin en voi enkä halua ryhtyä niiden kanssa parisuhteeseen. Miksikö? No vain sen takia että en halua että ne altistuvat siihen hermoja rasittavan herran parisuhdepolitiikalle. Minua ei vain ole luotu siihen, olen syntynyt yksinäiseksi juroksi ja niin tulen myös kuolemaan.
En sano että en halua parisuhdetta, sanon vain että sellaista flikkaa joka sietää minun asenteita ja olemusta ei ole vielä syntynyt. Rakkaus ei voi korvata sitä sietokyvyn puutetta, kukaan ei voi sitä vaatia. Minullahan on joskus vaikeuksia sietää itseäni joten miten voisin kirkkain silmin vaatia joltakin naiselta että hän onnistuu siinä?
Mutta kieltämättä joskus olisi kiva kuulla sanat ”Rakastan sinua”. Joskus olisi kieltämättä kiva olla kahdestaan. Joskus olisi kiva olla se jonkun rakastettu.
No, olenko nyt kiukutellut sinun mielestä tarpeeksi? Lopetan kuitenkin tähän jotta en pahoita kenenkään mieltä. Puutostila jatkuu…
Rauhallista sunnuntaita, mussukat (ja jos joku ei tykkää tästä sanasta on se hänen ongelmansa, aion käyttää sitä mielivaltaisesti jatkossakin)
Ei välttämättä tarkoita että olisi ihastunut, rakastunut tai muuten vain hömpsähtänyt. Tänään se tarkoittaa tukkoisuutta, niistämistä, väsymystä ja muita allergiasta johtuvia juttuja. On tässä keväässä myös hyviä puolia, aamukahvi parvekkeella, linnunlaulua, naapureiden laulu ei ole välttämättä yhtä kaunista mutta kevään merkki sekin, valoisuus ja monia muita juttuja.
Vappu avaa kevään ja kesän. Työväki juhlii, paitsi minä joka joutuu olemaan töissä, ja ihmiset riemuitsee, jotkut jopa putkareissun arvoisesti. Valkolakkia voi sitten puhdistaa eritteistä, mudasta ja alkoholista seuraavat 364 päivää jotta se olisi fit for fight ensi vuonna vappuna. Paistaako läpi se että olen hieman katkera, en siitä lakista ja lyyrasta mutta siitä että joillekin annetaan mahdollisuus juhlia työväen juhlassa silloin kun muut tekevät töitä. No kun ne sitten valittelee minulle kadonneista kännyköistä, hakatuista avosiipoista, hulluista portsareista, tyhmistä huoltomiehistä niin hymyilen itsekseni ja toivotan oikein hyvää vappua…
Kärsivällisyys ei ole tosiaankaan tämän boheeminörtin vahvuuksien joukossa. Hosumalla pitää mennä paikasta toiseen, suunta on just sinne minne nokka osoittaa, no masterplan näkyvissä. Uskokaa tai älkää mutta se on rasittavaa, kuluttavaa, yksinäistä ja turhauttavaa elää näin. On suoraan sanottuna paskamaista olla aina se vetojuhta kaikessa.
Tapasin ihanan kaverin ja taas lähti mopo käsistä. Boheeminörtti teki just niin kuin ravut yleensä, ihastuu heti, rakastui eilen ja nyt on kahden vaiheilla. Vastakaikua on, sitä en kiellä mutta kun se toinen ei ole rapu eikä boheemi niin hän haluaakin ensiksi tutustua paremmin ja muodostaa paremman kuvan meistä ennen heittäytymistä syville vesille. Viisas nainen, ei voi muuta sanoa, mutta kun taas oma kärsivällisyyden puuttuminen tekee tästä niin vaikeata, niin turhauttavaa, niin pelottavaa.
Kerroin tälle kaverille että odotan vaikka tappiin asti ja niin aion tehdäkin. Se että olen kärsimätön ei tarkoita sitä että en ymmärtäisi miksi hän haluaa edetä hitaasti. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan että minä kärsin, huudan tuskastuneena maailmalle, painostan, olen päällekäyvä jne. Pelkäänkin että minun kärsimättömyyteni luo meidän välille kuilun jonka yli ei voi siltoja rakentaa.
Voi että, just nyt antaisin oikean jalkani jos saisin vähän kärsivällisyyttä. Haluaisin olla niin kuin normaalit ihastuneet / rakastuneet ihmiset. Haluaisin pienin elein näyttää miltä minusta tuntuu ja haluaisin ilman kiirettä ottaa vastaan niitä pieniä eleitä mitä kaveri lähettää. Mutta kun en ole! Onneksi nyt on kyseessä sellainen ns kaukosuhde jossa kaveri ei pääse näkemään miten ravaan kämpillä ilman päämäärää, noidun ja kiroilen. Kahvia huuhtoutuu litrakaupalla kurkusta alas ja mietin miten saisin hänet itselleni. Jos kaverini näkisi tämän niin hän varmaan kauhistuisi.
Päämääränä rakkaus. Eikö kuulostakin hyvältä? Mutta se päämäärä ei ole se juju, se on se matka alkupisteestä siihen päämäärään. Kaikki mitä matkalla sattuu ja tapahtuu muokkaavat sen lopullisen päämäärän, myös boheeminörtin kärsivällisyyden puute. Riittääkö ne muut tapahtumat matkan varrella tasapainottamaan lopullisen rakkauden kärsimättömyydestä huolimatta? Saavutammeko koskaan sitä lopullista päämäärää vai siirtyykö se aina eteenpäin kun saavutamme jonkun osatavoitteen? Voiko kärsimätön rakkaus koskaan voittaa?
Hyvää huomenta, Suomi
Kaikki alkoi siitä kun yhdellä foorumilla verrattiin parisuhteen problematiikkaa ydinonnettomuuteen. Joku kertoi että ydinlaskeuman vaikutukset ovat pitkäkestoisia, joku vastasi kertomalla miten neutronivirtaus on olosuhderiippuvainen ja joku sanoi että tästä lähtien hän opiskelee kvanttifysiikkaa. No, vertauskuviahan ne vain oli mutta…
Keksin sitten verrata parisuhdetta tulipaloon. Palon fysiikka on suhteellisen helppo, tarvitaan palava aine, riittävä lämpö, happea ja häiriintymätön ketjureaktio. Samoin rakkauden fysiikka on helppo, tarvitaan rakkautta, lämpöä, intohimo ja häiriintymätön ketjureaktio. Poista joku näistä niin parisuhde kaatuu, helppoa eikö?
Miten sitten vaalitaan tätä parisuhdetta, miten tuodaan sitä lämpöä siihen, miten saadaan intohimo riittämään? Onko olemassa joku kaava mikä kertoo meille montako kertaa viikossa pitää olla intohimoinen, paljonko pitää jakaa sitä lämpöä, miten pitää rakastaa? Eipä ole, olemme yhtä hukassa kun Oppenheimer ja kumppanit aikoinaan Manhattan-projektin kimpussa. Tiedämme teoriassa miten homma toimii mutta emme ole päässeet käytännössä kokeilemaan eri sekoitussuhteita. Emme pysty arvioimaan miten paljon esimerkiksi kontaminaatio suhteessa vaikuttaa. Pahinta on että kontaminaation määrän vaikutus suhteeseen ei ole vakio. Ei siis voida luoda matemaattista kaavaa joka kertoo meille miten paljon suhde saa kontaminoitua ennen kun se hajoaa.
Uuden suhteen alkutaival voidaan verrata kaksivaiheiseen ydinpommiin eli vetypommiin. Tarvitaan primääri detonaatio, eli ensivaihe, missä fissio tuottaa lämpöä ja painetta jotta se sekundäärinen vaihe saadaan laukaistua. Lisäksi tarvitaan siihen uutta ainetta jotta saadaan ketjureaktio käyntiin. Ei siis riitä ihastus pitkälle, sillä saadaan aikaan vain fissiovaihe, sen jälkeen tarvitaan rakkautta ja lämpöä sekä painetta jotta fuusiovaihe toteutuu. Muuten suhteesta tulee vain niin sanottu likainen pommi.
Ydinreaktorissa ketjureaktiota hallitaan jäähdytysveden Booripitoisuudella, säätösauvoilla ja muilla konsteilla. Rakkaudessa ulkoiset olosuhteet, kavereiden mielipiteet ja yleinen ajatusmaailma hallitsevat ketjureaktion. On se ihmeellistä miten fysiikka voidaan ottaa apuvälineeksi kun keskustellaan rakkaudesta.
Jos yllä mainitussa tekstissä on virheitä, lähinnä fysiikan puolella, niin älkää välittäkö siitä. Tämä ei ole kvanttifysiikan tenttikirjoitus, tämä ei ole palon fysiikan oppitunti. Tämä on puhtaasti yhden blogaajan ajatusmaailma.
Hei, Kaunokainen
Tätä et uskonut, vanhanaikainen kirje tipahtaa postiluukusta Sinulle (tietysti jos postia jaetaan). Sellainen tunteella kirjoitettu kirje ja Sinulle osoitettu, veikkaan että hämmästyit. Saat kutsua minua vanhanaikaiseksi, hulluksi tai miksi ikinä haluatkaan mutta haluan kuitenkin kirjoittaa tämän kirjeen Sinulle.
Ystvyytemme alkoi jo kauan sitten. Siitä on niin kauan että en enää oikein muistakaan miten se alkoi. Jossain kohtaa alkutaipaleella muistan nähneeni Sinua naiseellisesti pukeutuneena korkokenkiä myöten, älä kysy miksi muistan ne kengät mutta muistan. Muistan myös että olit jo silloin kaunis, olet sitä edelleen mutta nykyään olet myös tyyliltäsi naisellisempi, nainen minun makuun.
Pitkään olemme olleet ystäviä. Meillä on ollut omat lemmenleikit omien leikkikavereiden kanssa eikä kumpikaan meistä koskaan ole ehdottanut yhteistä leikkiä. En koskaan silloin ajatellut Sinua omana rakastettuna, se ei silloin edes käynnyt mielessä. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja ihmiset niiden mukana. Viime aikoina olen huomannut että ajattelen Sinua yhä enemmän ja enemmän. On tapahtumassa jotain mitä olen yrittänyt välttää, tunteet ovat sekaantumassa peliin.
Jotain tai joku tuli hetkellisesti meidän väliin ja aiheutti tilapäisen viilennyksen ystävyytemme. Elimme tilapäisesti oman onnemme nojassa ja olimme ehkä jopa onnellisia. Kuitenkin jossain syvällä oli pieni hehku kytemässä, hehku joka ei suostu sammumaan, hehku joka on muuttumassa roihuavaksi tulimereksi. Nyt minulla herää vain yksi kysymys, tunnetko Sinä samoin? Näetkö hehkun edessäsi? Mitä se hehku Sinulle merkitsee? Okei, kolme kysymystä oli.
Ystävyytemme ei tule kestämään onnetonta suhdetta, siitä olen jokseinkin varma. Väärällä ajoituksella ja lähestymistavalla voimme saada oikein paljon tuhoa aikaan. Nyt on tunteet pidettävä kurissa, ystävyyden nimissä. En halua luopua ystävyydestä, mutta en myöskään rakkaudesta. Miten valitsen oikean tien? Miten Sinä valitset oikean tien?
Tänäänkin olen ajatellut Sinua, useamman kerran. Olen miettinyt miltä tuntuisi käydä treffeillä kanssasi, miltä tuntuisi suudella Sinua ja miltä tuntuisi herätä aamulla jos olisit siinä vierelläni. Kun suljen silmäni näen Sinut edessäni. Olen hukassa, eksynyt tunteiden maailmassa, ihastunut ja ehkäpä hiukan rakastunut.
Mutta mitä jos kaikki olisi toisin? Mitä jos olisimme tulisesti rakastuneita toisiimme? Olisiko meillä uskoa, toivoa ja rakkautta riittävästi jotta voisimme antaa tunteiden viedä? Kestäisikö rakkautemme, ystävyytemme ja kumppanuus samassa paketissa? Pystyiimmekö purjehtimaan läpi elämän myrskyt turvalliseen satamaan? Olisiko meistä siihen?
En uskalla ottaa riskiä. En uskalla kertoa Sinulle tunteistani. Pelkään että Sinä säikähdät ja ystävyytemme kärsii. Pelkään että tuhoan jotain mitä olen rakentanut monta vuotta. Pelkään että jään yksin suruni kanssa. Pelkään että et rakastakaan minua, että en olekaan Sinulle sitä mitä Sinä olet minulle. Pelkään että et koskaan lue kirjettäni loppuun.
Hyvää yötä, Kaunokainen
ja kaikki mitä se pitää sisällään…
Taas tuli käytyä siellä sun täällä. Olihan se mukavaa mutta kyllä se oma pikku boheemiluola on kuitenkin kullan kallis. Taas voi mennä ja tulla oman mielen mukaan, istua koneen ääressä ja näpytellä tekstiä ruutuun, etsiä toista boheemisielua, mistä aasinsilta siihen mitä ajattelin kirjoittaa.
Joskus vuosia sitten, silloin kun vielä olin nuori ja komea, kaikki oli toisin. Luettiin treffipalstaa, lähetettiin kirjeitä, soiteltiin ja käytiin treffeillä. Nykyään selataan treffipalstoja netissä, annetaan koneen laskea sopiiko joku kumppaniksi, jos matchtulos on huono niin ei edes vaivauduta vaikkakin esittelyteksti vaikuttaa mielenkiintoiselta. Luotetaan siihen koneen laskemaan tulokseen, ei tää sovi sinulle! Entä jos se tulos on väärä? Entä jos vuosisadan rakkaustarina menee sivusuun koska happypancake tai vastaava ei ole huomioinut ihan jokaista pientä yksityiskohtaa? Ja miten määritellä onko nainen/mies ihana? Fiilis jää pois, riskit jää ottamatta, voiko näin hakea sitä aitoa kumppanuutta?
Naurattaa nämä nykyiset Tinderit, match.comit ja muut deittipalvelut. Ne ovat parhaita välineitä tuhoamaan kaiken sen mikä deittailu on. Mystiikka on poissa, hermostuneisuus on enää siinä vaiheessa kun näpyttelee, eikä enää tarvitse odottaa postia kun kuuta nousevaa (no joo, postilakko kyllä auttaa siinäkin) kun ympäri vuorokauden voi mobiililaite plingata viestin saapumisen merkiksi. Hauskuus deittailusta on poissa, se on nykyään sellaista pakonomaista seuranhakua, vain sen takia että ei haluta olla ilman sitä toista koska silloinhan me ollaan taas erilaisia.
No, juon kahvini rauhassa. Surffaan netissä ja jään odottamaan että joku laittaa minulle kirjeen kotiin. Voi kyllä olla että joudun odottamaan loppuelämän mutta olkoot sitten näin.
Paikallisessa soittoravintolassa näin naisihmisen, sellaisen ihanan millä oli ihan selvästi kauneus puolellaan. Katseemme kohtasivat ja tunsin jotain, en vielä tiedä mitä, jotain sanoin kuvaamatonta, fyysinen vetovoima, jokin siinä naisessa vetosi minuun. Kotiin päästyäni mietin pitkään miksi en ottanut tilaisuudesta kopin. Miksi jäin siihen tunteeseen että jokin meni nyt huti. Olisinko voinnut olla hänelle SE?
Tovin jouduin miettimään ennen kuin vastaus minulle selkisi, en voinnut vastata hänen katseeseen koska sydämeni on jo varattu. Se kenelle se on varattu on tässä kohtaa aivan samaa, hän ei mitä luultavammin edes tiedosta sitä (parempi ehkä näin), mutta silti asia on näin. En voinnut rakastua päätä pahkaa koska olen jo rakastunut, tai ei, rakastan toista, niin hyvässä kuin pahassa, se että onko rakkauteni edes millään tavalla suosiossa tai paremminkin edes lähellä vastakaikua on aivan toinen asia.
Me voimme rakastaa monella eri tavalla. Kaikki me vanhemmat tiedämme sen, rakastamme lapsiamme tietyllä tavalla, rakastamme niiden toista vanhempaa myös tavalla, ei aina silleen tietyllä tavalla mutta silti. Rakastamme ystäviämme, perhettämme ja muita samassa jamassa olevia mutta rakastamme kaikkia eri tavalla. Se on se rakkauden suuruus.
Jotkut sanoo että tiedät milloin se oma kumppani tulee eteen, sen vain tietää. Välttämättä se ei tarkoita sitä että tämä kumppanuus kestäisi arjen mutta tiedät milloin hän on siinä sinun edessäsi. Minä tiedän, olen nähnyt hänet monasti, en tiedä onko hän nähnyt minua siinä valossa enkä aio ottaa asiasta selvää. Se on puhtaasti hänen asiansa, minä tiedän että hän on se minulle ja voin vain toivoa että olisin myös se hänelle, en tiedä.
Poistuin paikallisesta juottolasta haikein mielin. Kaikki oli pedattu sille että en olisi ollut yksin tänään. Silti jotenkin olen ylpeä siitä että kykenin poistumaan aiheuttamatta sen kummempaa meidän kesken. Se jäin katsekontaktin tasolle, hyvä niin (vaikkakin fyysinen minä väittää jotain muuta). Voin siis keskittyä rakastamaan hiljaa sitä minun sielunkumppania.
Hyvää yötä, mussukat
Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi