Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Lainaa.com

Kuvaus sinkkumiehen arjesta, huolista, rakkaudesta ja kaikesta muusta mitä et edes voinnut kuvitella...

Tekijä: marcexone Page 5 of 9

Kruunu vai klaava

Kolikolla on tunnetusti kaksi toisistaan hyvin erottuvaa puolta. Niin on myös usein meidän ihmisten ajatuksilla ja teoilla. Joskus kun sen kolikon viskaa ilmaan niin kadottaa sen vision näistä puolista, näkee vain sen kapean reunan joka edustaa päättämättömyyttä.

Olen toistuvasti heitellyt kolikkoa viime aikoina. Sekosin jo laskuissa miten monta kertaa mikäkin puoli tuli ylöspäin mutta tiedän että suurin osa tuloksista jäi kantille. En osaa päättää, yritän pelata varman päälle, en tiedä mitä oikeasti haluan. Se toinen puoli kolikosta tuo jotain uutta, se toinen taas vie jotain tuttua. Minkä valitsen?

Siinä se kolikko nyt on, kääntelen sitä mielessäni, vertaan sen puolia toisiinsa ja tuskastun. Miksi tämä on tehty näin vaikeaksi?

 

Yöllä töihin, siihen asti kuulemiin…

There’s A Place

Kaikille on olemassa joku mansikkapaikka (sv. smultronställe) missä tuntee itsensä ehjäksi ja turvalliseksi. Näin ne ainakin väittävät. Joku löytää sen mansikkapaikan nopeammin kuin muut, mutta siellä se on, jossakin.

Minä en ole löytänyt sitä paikkaa vieläkään. Joudun vieläkin uneksimaan siitä. Pahinta on että en edes tiedä mitä oikeasti etsin. Minkälainen on se minun mansikkapaikkani?

Pitkään luulin että olin sen löytänyt, oma pieni mansikkapaikkani, mutta olin taas väärässä. Ei se ollut minun maailmani. Luulin että voin paeta nuottien ja sävelmien maailmaan ja löytää sieltä rauhan ja onnen. Ei se ollut niin. Se musiikki oli vain hetken terapiaa, karkumatka omasta elämästä, haaveita vain.

Pysähdyin tänään miettimään miksi minulle on niin vaikeata löytää se tila missä haluan olla. Ja nyt en ajattele vain fyysistä tilaa kuten asuinpaikka yms. Mitä oikeasti haluan elämältä? Mitä haluan tehdä? Kenen kanssa haluan tehdä? Missä haluan tehdä? Miten siis löydän ja rakennan oman mansikkapaikan?

Työympäristö on oiva pakopaikka. Siellä keskitytään työhön ja saa edes hetkeksi unohtaa kaiken maailman mansikkapaikat. Tai ainakin siihen asti kunnes puhelin soi ja huomaat että et ole ainoa jolla on mansikkapaikka täysin hukassa. Miten meidän rotu voi olla näin hukassa?

Missä on se minun mansikkapaikkani, minun oma Eedenin puutarha? Missä on se paikka missä voin olla ja vaikuttaa tuntematta itseäni ylimääräiseksi? Missä on se kartta joka opastaa minua sinne?

Facebook-kaveri laittoi taas sellaisen päivityksen että rupesi omat hiusjuuret jomottaa. Hän väitti ihan pokkana että hengittäminen on ihanaa. No on se tietysti ihanaa että saa ja voi hengittää mutta kun tämä elämä on niin paljon muutakin. Ei se hengittäminen yksistään tuo sitä mansikkapaikkaa kaikille.

Ehkä minäkin joskus löydän sen oman mansikkapaikkani. Ehkä minäkin joskus löydän jonkun kenen kanssa jakaa sitä mansikkapaikkaa. Siihen asti ihmettelen vain…

Muutoksen tuulet puhaltaa jatkuvasti…

… enkä totu siihen koskaan. Tämän päivän yhteiskunta odottaa meiltä muutosmyönteisyyttä, tehokkuutta, uuden tiedon omaksumista nopeasti ja monia muita asioita. Yritämme parhaamme jotta pysyisimme mukana tässä kiihtyvässä maailmassa. Mutta milloin tulee raja vastaan? Milloin kapasiteettimme loppuu ja koko soppa muuttuu kriittiseksi massaksi ja räjähtää taivaan tuuliin?

Osa työtehtävistäni on kouluttaa ja innoittaa henkilöstöä yllä mainittuihin suorituksiin. Minun pitää keksiä keinot kääntää negatiivinen muutosajattelu positiiviseksi. Mieluiten se tempaus ei saa viedä yhtään työaikaa ja tehokkainta olisi tietysti jos olisin tehnyt sen eilen, ainakin näin karrikoiden ilmaistuna. Mutta kun ei tahdo riittää positiivisuutta edes itselle niin miten voin sitten kanavoida sen niille muille? Kun pitäisi olla niin tehokas että saa tiivistettyä viikkojen koulutustyö muutamaan minuuttiin. Mahdotonta, mutta silti tuntuu joskus siltä että näin ne siellä isolla kirkolla ajattelevat.

Kun ylläpitokoulutus on vuosia laimiinlyöty uuden koulutuksen nimessä moni turhautuu ja rupeaa ajattelemaan muutoksesta negatiivisesti, minä myös. Mutta muutoshan ei sinänsä ole syypää negatiiviseen suhtautumiseen, se syy on siellä puuttuvassa perustiedossa. On osattava kävellä ennen kun lähdetään juoksemaan, joskus on jopa opeteltava konttaamaan uudestaan jotta voimme taas oppia kävelemään. Pienillä askelilla eteenpäin.

Mutta kun se tehokkuus määrää tänään kaiken. Pitää suorittaa niin ja niin paljon. Ylitöitä teetetään pakon edessä mutta silloin ei tietenkään voi hyvällä omatunnolla irroittaa ihmisiä koulutukseen. Suorittavan portaan vahvuus ei anna mahdollisuuksia siihen mihin olisi tarve. Kaikki tehokkuuden ja taloudellisuuden nimissä.

Mutta miten voimme muuttaa tätä asiaa? Mistä meidän pitää tinkiä jotta saamme junan takaisin raiteille? Mistä löytäisimme sitä latausta jotta jaksamme näitä ikuisia muutoksia? Mistä löydämme taas sen positiivisen ajattelun?

Maailma muuttuu ja me joko seuraamme kehitystä tai häviämme. Mutta mistä hinnasta? Maksammeko jatkuvasti ylihintaa siitä mitä me saamme? Ja saammeko edes sen minkä tilasimme vai tuliko ostettua sikaa säkissä? Yksi asia on varma, muutokset tulevat jatkumaan, enää on vain kysymys siitä muuttuuko asiat huonompaan vai parempaan suuntaan….

 

Ja lainaan tänään kuuluisan vulcanilaisen Spockin sanoja

 

You have to take over the ship….

Lokit, kalat, tissit ja muut rantaelämän jutut

Aurinkoisena päivänä on ihan kivaa käydä rannalla loikoilemassa, juoda mehua ja napostella suolakeksejä. Voin lukea rauhassa sillä aikaa kun lapset temmeltävät vedessä ja juoda lisää mehua…

Mutta….

Rannalla viihtyy myös lokit, ne jahtaavat suolakeksejä, paskantavat minne sattuu ja pitävät helvetinmoista ääntä. Joskus tekisi mieli hävittää ne kaikki, etenkin silloin kun ovat röyhkeitä paskiaisia ja yrittävät varastaa keksejä minun laukusta. PANG!

Vedessä ui myös pieniä kaloja, onneksi ne ovat säikkyjä eivätkä häiritse sen pahemmin. Siellä ne kuitenkin uivat jalkojen välissä, hyi…

Ja sitten ne tissit! Mikään ei vie minulta keskittymiskyvyn samalla tavalla kun tissit. Isot, pienet, riippuvat ja roikkuvat, kiinteät ja pomppivat…. TISSEJÄ! Eniten minua kuitenkin vaivaa se että niitä tungetaan liian pieniin bikineihin, ne pursuaa sieltä rumasti eikä niistä kuitenkaan näy se kauneus mikä niissä asuu. Kun joku jolla on Dolly Partonin rintavarustus yrittää tunkea sen koko komeuden A-kuppiin niin kyllä se on sellainen näky joka oikeasti oksettaa. Siinä kyllä menee lukemisen ilo pitkäksi aikaa.

Mutta oli siellä rannalla ihan pikkulintujakin, nättejä sellaisia jotka eivät varastaneet keksejä. Oli siellä varmaan myös kaloja jotka eivät uineet jaloissa ja oli siellä myös oikean kokoisissa bikineissä viihtyviä tissejä, pisteet siitä. Lukeminen jäi kuitenkin tänään väliin….

 

Aurinkoista iltaa kaikille…

 

 

FourtyFour

Jaahas, tänään kello 12:05 hypähtää viisari taas kerran eteenpäin. Ja mitä olen saannut aikaiseksi näinä vuosina? Tiivistettynä kolme ihanaa lasta…

Erilaisia polkuja on tullut koluttua, nähty maailmaa eri näkökulmista. Rakastuttu, rakastettu (joskus myös rakasteltu), innostuttu, masennuttu, ilottu, suruttu, itketty, naurettu. Joskus on ollut vaikeampaa, joskus (harvemmin) helpompaa olla, päivääkään en kuitenkaan vaihtaisi pois.

Polun varrella olen tutustunut erilaisiin ihmisiin, hyviin ja pahoihin. Jotkut niistä ovat jo edesmenneet mutta säilyvät muistoissani, jotkut niistä ovat elinikäisiä ystäviä (enkä rupea nyt niitä luettelemaan, tiedätte kyllä itsekin). Muutamat ovat omalla toiminnalla aiheuttaneet tippumisen kelkasta, toiset eivät taas kestäneet minun tekemisiä, mutta siellä ne vielä ovat, osana mun menneisyyttä.

Summa summarum, olen kuka olen. Nelkytäneljä vuotta on maailma muokannut tätä mieltä. Olette kaikki osasyyllisiä siihen mikä minusta tuli. Osittain kiitän ja osittain pahoittelen mutta nyt kuitenkin juon aamukahvit niin kauan kun olen vielä nuori ja komea. Puoliltapäivin sekin muuttuu…

Ja päivän mietelause kuuluu;

Life’s a bitch and then you die….

 

 

Musiikkisunnuntai 😀

Mietin tässä musiikkia ja sen vaikutusta ihmiseen. Tekstini voi sisältää rivouksia joten olkaa varovaisia…

Ajatus syntyi kun näin facessa kuvan miksi Rick Astley olisi hyvä pressa, Never gonna give you up jne… Tulin silloin ajatelleeksi hyvää ystävää joka hyräilee itsekseen joka ilta Fuck the police… Palomiehet huom, teille kauhujen musiikki on varmaan Banglesin Eternal Flame… Suomalaisen vartijan, eli stevarin, kappaleessa lauletaan mee pois portiltain… Juttuja on vaikka kuinka monta, itse lauloin aikoinaan För fet för ett fuck nyt lauluni on Are you lonesome tonight? Lauantaisin voin myös hyräillä Strangers in the night, uupumaan on vielä jäännyt Den glider in

Kukapa ei haluaisi laulaa rakkaimmalle jonkun kauniin laulun, valitettavan usein se on parisuhteessa se vanha kunnon Vippaa mulle viitonen. No onhan se parempi kun Painu pois Jack, sä tänne et tulla saa…

Ehkä on parempi että jatkan klassisen parissa jotta ei tule tällaisia päivityksiä…

 

Lomalla on hyvää olla ja kuunnella musiikkia Varrella virran…

Taiteilijan arki

Aurinko porottaa, kahvia on mukissa, ajatukset ei vain pysy raiteilla. Koneella pyörii taustat uuteen biisiin mutta melodia ei synny. Olen turhautunut, kiukuttelen…

Sama ongelma on myös kuvataiteen puolella. Luonnoksia on vaikka mihin mutta lopputulos on vielä hämärän peitossa. Luovuus on poissa. Värit ei stemmaa, mikään ei stemmaa…

Yritän kovasti löytää sen luovuuden uudestaan, ehkä yritän liikaa. Luovuushan ei synny pakottamalla. Ehkä yksi syy on siinä että pidän hiljaisista pimeistä illoista, nautin talvesta. Nyt on valoisaa, lämmin, luonto herää ja luonnon äänet. Kaikki tämä häiritsee keskittymistäni, vie luovuuden minulta, tai en mä tiedä…

Komian Tähären Theme on purkissa, sellainen pikarojekti mutta ajaa asiansa. Enää viimeinen miksaus ja voi polttaa cdn. Epäilen vain että kun alan siihen niin löydän siitä niin paljon ”huonoja kohtia” että heitän sen roskiin. Onneksi masteri pysyy ohjelmassa tallessa…

Tällainen on taiteilijan arki, täynnä tuskaa….

 

 

Kevättä rinnassa

Ei välttämättä tarkoita että olisi ihastunut, rakastunut tai muuten vain hömpsähtänyt. Tänään se tarkoittaa tukkoisuutta, niistämistä, väsymystä ja muita allergiasta johtuvia juttuja. On tässä keväässä myös hyviä puolia, aamukahvi parvekkeella, linnunlaulua, naapureiden laulu ei ole välttämättä yhtä kaunista mutta kevään merkki sekin, valoisuus ja monia muita juttuja.

Vappu avaa kevään ja kesän. Työväki juhlii, paitsi minä joka joutuu olemaan töissä, ja ihmiset riemuitsee, jotkut jopa putkareissun arvoisesti. Valkolakkia voi sitten puhdistaa eritteistä, mudasta ja alkoholista seuraavat 364 päivää jotta se olisi fit for fight ensi vuonna vappuna. Paistaako läpi se että olen hieman katkera, en siitä lakista ja lyyrasta mutta siitä että joillekin annetaan mahdollisuus juhlia työväen juhlassa silloin kun muut tekevät töitä. No kun ne sitten valittelee minulle kadonneista kännyköistä, hakatuista avosiipoista, hulluista portsareista, tyhmistä huoltomiehistä niin hymyilen itsekseni ja toivotan oikein hyvää vappua…

Synkkä ja myrskyinen yö

Näin ystävämme Ressu aloittaa ikuisuusprojektinsa aina. Ei vain Ressukaan koskaan saa kirjaansa valmiiksi.

Olen käynnistänyt projektin, kerään vanhoja juttuja mitä olen raapustanut milloin millekin foorumille, useimmat niistä kylläkin pöytälaatikkoon, ja ajattelin tehdä niistä jonkinmoisen kokoelman. En vain tiedä miten se onnistuu koska tarinat ovat niin erilaisia, ilman yhteistä teemaa. Osa tarinoista ovat teinipojat haaveet, osa aikuisen klopin mietteitä. Aihepiirit kattavat kaiken yliluonnollisesta oikusta rakkauden ydinturvallisuuteen, voi olla vaikeata kasata tämä.

Miksi sitten haluan tehdä tämän? Mitä minua kiehtoo tässä? No, ei juuri mikään, tuli vain ajatus että tekisin tämän. Valitsisin ne parhaimmat tarinat, jos vain pystyn päättämään mitkä ne ovat, ja kirjoittaisin ne puhtaaksi, kuitenkin niin että se alkuperäinen rytmi ja idea säilyy (jos on säästämisen arvoinen). Projekti alkakoot…

Oli synkkä ja myrskyinen yö….

 

Kärsimätön rakkaus

Kärsivällisyys ei ole tosiaankaan tämän boheeminörtin vahvuuksien joukossa. Hosumalla pitää mennä paikasta toiseen, suunta on just sinne minne nokka osoittaa, no masterplan näkyvissä. Uskokaa tai älkää mutta se on rasittavaa, kuluttavaa, yksinäistä ja turhauttavaa elää näin. On suoraan sanottuna paskamaista olla aina se vetojuhta kaikessa.

Tapasin ihanan kaverin ja taas lähti mopo käsistä. Boheeminörtti teki just niin kuin ravut yleensä, ihastuu heti, rakastui eilen ja nyt on kahden vaiheilla. Vastakaikua on, sitä en kiellä mutta kun se toinen ei ole rapu eikä boheemi niin hän haluaakin ensiksi tutustua paremmin ja muodostaa paremman kuvan meistä ennen heittäytymistä syville vesille. Viisas nainen, ei voi muuta sanoa, mutta kun taas oma kärsivällisyyden puuttuminen tekee tästä niin vaikeata, niin turhauttavaa, niin pelottavaa.

Kerroin tälle kaverille että odotan vaikka tappiin asti ja niin aion tehdäkin. Se että olen kärsimätön ei tarkoita sitä että en ymmärtäisi miksi hän haluaa edetä hitaasti. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan että minä kärsin, huudan tuskastuneena maailmalle, painostan, olen päällekäyvä jne. Pelkäänkin että minun kärsimättömyyteni luo meidän välille kuilun jonka yli ei voi siltoja rakentaa.

Voi että, just nyt antaisin oikean jalkani jos saisin vähän kärsivällisyyttä. Haluaisin olla niin kuin normaalit ihastuneet / rakastuneet ihmiset. Haluaisin pienin elein näyttää miltä minusta tuntuu ja haluaisin ilman kiirettä ottaa vastaan niitä pieniä eleitä mitä kaveri lähettää. Mutta kun en ole! Onneksi nyt on kyseessä sellainen ns kaukosuhde jossa kaveri ei pääse näkemään miten ravaan kämpillä ilman päämäärää, noidun ja kiroilen. Kahvia huuhtoutuu litrakaupalla kurkusta alas ja mietin miten saisin hänet itselleni. Jos kaverini näkisi tämän niin hän varmaan kauhistuisi.

Päämääränä rakkaus. Eikö kuulostakin hyvältä? Mutta se päämäärä ei ole se juju, se on se matka alkupisteestä siihen päämäärään. Kaikki mitä matkalla sattuu ja tapahtuu muokkaavat sen lopullisen päämäärän, myös boheeminörtin kärsivällisyyden puute. Riittääkö ne muut tapahtumat matkan varrella tasapainottamaan lopullisen rakkauden kärsimättömyydestä huolimatta? Saavutammeko koskaan sitä lopullista päämäärää vai siirtyykö se aina eteenpäin kun saavutamme jonkun osatavoitteen? Voiko kärsimätön rakkaus koskaan voittaa?

Roses pink back

 

Hyvää huomenta, Suomi

 

Minustako taiteilija?

Hah!

 

Voin olla boheemi, voi olla että tykkään piirtää ja maalata ja voi jopa olla että tykkään kirjoittaa tekstejä niin blogiin, vihkoon kun nuottien alle. Silti minusta ei saa taiteilijaa millään. Miksikö? No siksi että minulla ei riitä pinna. Olen kärsimätön, kaiken pitää tapahtua eilen, en osaa odottaa lopputulosta, tulee siis juosten kustua, ei hyvä!

Vihjasin kaverille että hänen kannattaisi kirjoittaa kirjan. Herralla on talenttia, siitä ei ole kyse, mutta onko hänkin (kuten minä) liian laiska tehdäkseen sen? Riittääkö kaverin pinna? Kestääkö kantti? Kirjan teossa on vähän sama juttu kun musiikissa, monet hyvät teokset ei koskaan saavuta suurta yleisöä. Miksikö? No kun tekijöillä ei riitä kärsivällisyys eikä niillä ole nimeä joten on vaikeata saada mitään julkaistua. Tietty voi aina omakustannushommaa tehdä mutta miten hoidat levityksen, markkinoinnin, rahoituksen yms yms. Ei ihme että moni projekti jää pöytälaatikkoon.

Minä haluaisin mukaan musiikkimaailmaan, en vain satu olemaan gurujen yhteystiedoissa. Ei ole Anders Bagge, Andreas Carlsson tai Max Martin parhaimpia kavereita minun kanssa joten vaikeata on päästä piireihin. Kaikki talenttikisat perustuvat siihen että pitää esittää kappaleet, enpä ole nähnyt formaattia missä etsitään luovaa biisinikkaria tai haluatko kirjailijaksi? Näin ollen moni lahjakas nuori jää rannalle tai omaan kämppään, pöytälaatikko täynnä hyviä ideoita eikä yksikään niistä koskaan saavuta Sinua!

Miksi kirjoitin tämän? No siksi että minua potuttaa kun en ole taiteilija. Minua potuttaa kun en jaksa nähdä vaivaa jotta saisin asioita eteenpäin. Kyllä minäkin haluaisin olla kirjailija, muusikko, taidemaalari, kuvittaja ja vaikka mitä. Mutta kun en ole….

Olen huomannut että moni kirjailija käyttää runoja kirjoissaan. Ne voi olla ihan vain alkutekstinä ilman mitään kiinnekohtaa itse kirjaan. Minä käytän vanhoja leffa- ja tv-sarjakommenteja. Katsokaas näin:

 

 

SPOOOOKEY!

 

Marre

Kymmenen kilometria aurinkoa

Uskokaa tai älkää, olin kävelyllä noin 10 kilsaa hienossa aurinkoisessa säässä, joutumatta hospitaaliin hengenahdistuksen takia. En ole myöskään (vielä) joutunut hullujen huoneelle vaikkakin sinne ehkä kuuluisin. Miksi sitten kävelin? No se poistaa pahan olon mikä jää kun lapset matkustavat kotiin. Unohtuu melankolia, pettymys, viha ja masennus edes vähäksi aikaa. Kaupan päälle saa myös napsia kivoja kuvia matkan varrella.

Niin, lapset lähtivät kotiin tänään. Isukki on taas yksin kahvinkeittimen kanssa. Menee muutama päivä kun taas asennoituu sinkkuelämään ja sitten arki nostaa taas pahaa päätään työn merkeissä. Tänään vielä yksi kamerareissu ja sitten kutsuu öljyvärit ja canvaspohja.

Stay on the road

 

 

Synttärit

Tänään juniorilla on synttärit. Eilen hän sai iloisen synttärilahjan, pääsi vetää yläfemmat Vaasan Sportin pelaajien kanssa. Lahjoja on tullut ikkunoista ja ovista ja poika on tyytyväinen. Hänen rakas isosisko leipoi hänelle mustikkapiirakan synttäripöytään. Voi kun saisi taas olla kymmenen…

Iskä juo kahvia ja odottaa että kemut alkaisi, hän ei niinkään odota tiskiä eikä sotkua kemujen jälkeen mutta juniori täyttää vain kerran kymmenen.

Hyvää syntymäpäivää, poikani. Olet rakas!

Lauantaiaamu

Ja höyryävä kahvikuppi, hieman sosiaalista mediaa ja tylsyyttä. Siitä on virtuaalitaiteilijan aamu rakennettu. Ei maistu nyt maalaaminen, ei piirtäminen, syytä en tiedä, ei vain onnistu. Kirja kädessä sängyllä ajatukset harhailee, on kuin kaikki tuttu ja turvallinen olisi poissa.

Tarve lepoon on suunnaton, aivot tarvitsevat hetken ilman mitään sen suurempaa työtä (eli normitila). Keho tarvitsee vuosihuollon, en vain jaksa kautta viitsi. Kun oma maailma ei riitä, uusi Bond-elokuva =)

Joskus leikin ajatuksella että muuttaisin kauas pois. Jättäisin kaiken tutun ja koetun, heittäydyn maailman pyörteisiin. Pakolaiseksi jonnekin päiväntasaajan saarelle palmujen alle. Ei vain rohkeus riitä tehdä sitä tempausta, eikä varallisuus. Silti se aina silloin tällöin tulee mieleen, mitä jos…

Kalenterissa on tänään vain yksi merkintä, työvuoro illalla, eipä ole pitkään aikaan ollut niin tyhjillään kalenteri. Huomisesta siinä lukee sitten VL, eli vuosilomaa. Ehkä minulla sitten löytyy intoa, tekemisen halua, luovuutta ja rakkautta tehdä taidetta taas. Katsotaan…

 

Hyvää viikonloppua, murmelit

Page 5 of 9

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi