Yksin joukossa vai yksinäinen joukossa? Mitä on yksinäisyys ja miten reagoimme siihen?
Ajatus syntyi kun kaveri kirjoitti kolumnin yksinäisyydestä, siitä kiitokset hänelle. Rupesin miettimään miten koemme yksinäisyyttä ja miten yritämme peitellä ja torjua yksinäisyyttä.
Kun olemme yksinäisiä, emme välttämättä ole silloin yksin, yritämme monasti peitellä yksinäisyytemme. Jostain syystä emme halua että ystävämme tai tuttavamme huomaavat että pelkäämme ja kärsimme. Se miten peitämme tunteemme on yksilöllistä, joku vitsailee, joku on hiljainen jne.
Mutta miksi teemme näin? Miksi yritämme niin kovasti peitellä tunteemme kun tiedämme että usein se peittely on niin läpinäkyvää että emme saa huijattua ketään? Miksi yritämme viimeiseen asti piilotella ja peitellä totuutta? Eihän tässä ole mitään järkeä.
Entä jos yrittäisimme torjua yksinäisyyttä? Entä jos antaisimme elämälle mahdollisuuden? Entä jos edes kerran näyttäisimme tunteemme ja yrittäisimme torjua tuskan? Onko tämä jo liikaa vaadittua? Onko tämä edes mahdollista?
Itse olen yksinäisyyden peittelyssä maisteritasoa, tarkoittaen että kuvittelen ihan oikeasti että onnistun huijaamaan läheisiä. Osaan myös olla yksinäinen ihan isossakin joukossa. Saavutukset peittelyn saralla ovat lähinnä naurettavia. Kenellekään ei ole varmaan jäännyt epäselväksi miten yksinäisestä ihmisestä oikeasti on kyse. Kuitenkin nämä samat ihmiset ovat antaneet minun jatkaa näytelmää, miksi? Eivätkö uskalla kertoa että paljastuin vai tunnistaako ne itsensä minussa niin hyvin että suosiolla jättävät minut rauhaan? Oli miten oli, peittely jatkuu.
Mutta miksi emme torju yksinäisyyttä? Miksi emme ratkaise pulmaa? Miksi kärsimme päivästä toiseen tuskasta jota yritämme peitellä? Puuttuuko meiltä usko tai rohkeus? Vai onko peittely viennyt ne viimeisetkin voimat ja emme kerta kaikkiaan enää jaksa taistella ja torjua? Arvaukseni on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin.
Peittelyyn, egon korostamiseen ja yksinäisyyden torjumiseen tarvittava voima on suunnaton. Ainakin minä tarvitsen kaiken sen voiman jotta pysyn edes jotenkin toimintakuntoisena. Joskus se on niin pienestä kiinni mutta silti niin valtavasta voimasta että on helpompi olla yksinäinen joukossa.
Hyvää yötä, mussukat
marcexone
Taisin sohaista ampiaispesän tikulla taas. Itsellekin heräsi kirjoitusprosessin jälkeen yhä uusia kysymyksiä aiheesta. Toivottavasti Thomas Antas omassa kolumnissa ottaa osaa urakkaan, on meinaan ihan pohjaton suo…
Miia
Olen tätä samaa joskus itsekin miettinyt. Yksinkertainen vastaus olisi, että hienotunteisuuden nimissä teemme toisillemme loppujen lopuksi aika paljon hallaa. Yksinäisyyden kohtaaminen taitaa olla lajissaan yhtä vaikeaa kuin surun kohtaaminen: miten minä puhun tuolle ihmiselle, miten kehtaan ottaa tämän puheeksi etten loukkaa tai tunkeile – ja jos hän vastaa että kyllä, olen yksinäinen – miten minä ratkaisen tämän asian! Meillä ihmisillähän on usein pakottava tarve antaa valmiita vastauksia, ratkaista asiat sen sijaan että osaisimme olla läsnä, vaikka ihan hiljaa siinä vaan. Olla olemassa toiselle.
Ja kun se toinen peittelee tunteitaan (vaikkakin olisi läpinäkyvää kuin mikä), on niin kamalan helppoa uskotella itselleen, että kyllähän tuolla toisella ihan hyvin menee. Että minä nyt päätän etten näe tätä ongelmaa tässä, kun tuo toinenkin tuossa selvästi haluaa sitä piilotella. Ehkä siinä suojellaan myös itseä, omia kipupisteitä, joita ehkä ensisijaisesti haluaa olla näkemättä, tuntematta ja myöntämättä edes itselleen?
Vaikka yksinäisyydestä puhutaan nykyään onneksi aika paljon ja tiedetään, että yksinäiset eivät ole joku yksi tietynlainen ihmisjoukko jolla menisi jotenkin yleisesti ottaen tosi huonosti, asiaan liittyy paljon mielikuvia (mistähän nekin tulevat muuten…). Ehkä senkin takia on niin vaikeaa sanoa ääneen, että asia koskettaa minua henkilökohtaisesti, ettei kukaan vaan ala pitää minua epäonnistuneena ihmisenä tai jotenkin heikkona tai tai tai… Onhan se oman pienuuden ja tunteiden myöntäminen aina ihan kamala riski: siinä voi tulla satutetuksi. Mutta tosiaan, kummalla tavalla sitä satuttaa itseään enemmän: että ottaa riskin ja näyttää tunteensa (siitähän voi seurata myös hyvää…) vai olla näyttämättä ja jättää elämä elämättä? Elämä, joka voisi yllättää myös positiivisesti…
Aurinkoa päivään!
– M –