Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Lainaa.com

Kuvaus sinkkumiehen arjesta, huolista, rakkaudesta ja kaikesta muusta mitä et edes voinnut kuvitella...

Kuukausi: lokakuu 2016

Etäisästä lähi-isäksi…

Ja niin siinä kävi. Poikani muutti minun luo asumaan ja nyt treenataan yhdessä yhteiseloa. Muutos on suuri, kaikkea pitää ajatella, ei riitä enää että miettii omaa unentarvetta. Paljon on vielä opittavaa. Silti olen nyt onnellisempi, ehjempi, rauhallisempi kuin viikko sitten. Palanen mun elämää on palautunut minulle ja olen siitä ikuisesti onnellinen.

Voisin olla katkera kadonneista vuosista mutta en ole, lapseni ansaitsevat parempaa. Nyt eletään uutta aikaa, uusin kujein ja uusilla säännöillä. Ehkä joku päivä on koko katras kasassa taas, vain aika voi sen näyttää.

Tänään olen oppinut Pokémon Gon maailmasta paljonkin. Huomenna varmaan joku muu appi joka on nuorten miesten suosiossa. No ei oppi ojaan kaada. Nyt nukkumaan että jaksaa taas huomenna.

 

Öitä, mussukat

Yksinäisyyden torjunta…

Yksin joukossa vai yksinäinen joukossa? Mitä on yksinäisyys ja miten reagoimme siihen?

Ajatus syntyi kun kaveri kirjoitti kolumnin yksinäisyydestä, siitä kiitokset hänelle. Rupesin miettimään miten koemme yksinäisyyttä ja miten yritämme peitellä ja torjua yksinäisyyttä.

Kun olemme yksinäisiä, emme välttämättä ole silloin yksin, yritämme monasti peitellä yksinäisyytemme. Jostain syystä emme halua että ystävämme tai tuttavamme huomaavat että pelkäämme ja kärsimme. Se miten peitämme tunteemme on yksilöllistä, joku vitsailee, joku on hiljainen jne.

Mutta miksi teemme näin? Miksi yritämme niin kovasti peitellä tunteemme kun tiedämme että usein se peittely on niin läpinäkyvää että emme saa huijattua ketään? Miksi yritämme viimeiseen asti piilotella ja peitellä totuutta? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Entä jos yrittäisimme torjua yksinäisyyttä? Entä jos antaisimme elämälle mahdollisuuden? Entä jos edes kerran näyttäisimme tunteemme ja yrittäisimme torjua tuskan? Onko tämä jo liikaa vaadittua? Onko tämä edes mahdollista?

Itse olen yksinäisyyden peittelyssä maisteritasoa, tarkoittaen että kuvittelen ihan oikeasti että onnistun huijaamaan läheisiä. Osaan myös olla yksinäinen ihan isossakin joukossa. Saavutukset peittelyn saralla ovat lähinnä naurettavia. Kenellekään ei ole varmaan jäännyt epäselväksi miten yksinäisestä ihmisestä oikeasti on kyse. Kuitenkin nämä samat ihmiset ovat antaneet minun jatkaa näytelmää, miksi? Eivätkö uskalla kertoa että paljastuin vai tunnistaako ne itsensä minussa niin hyvin että suosiolla jättävät minut rauhaan? Oli miten oli, peittely jatkuu.

Mutta miksi emme torju yksinäisyyttä? Miksi emme ratkaise pulmaa? Miksi kärsimme päivästä toiseen tuskasta jota yritämme peitellä? Puuttuuko meiltä usko tai rohkeus? Vai onko peittely viennyt ne viimeisetkin voimat ja emme kerta kaikkiaan enää jaksa taistella ja torjua? Arvaukseni on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin.

Peittelyyn, egon korostamiseen ja yksinäisyyden torjumiseen tarvittava voima on suunnaton. Ainakin minä tarvitsen kaiken sen voiman jotta pysyn edes jotenkin toimintakuntoisena. Joskus se on niin pienestä kiinni mutta silti niin valtavasta voimasta että on helpompi olla yksinäinen joukossa.

Hyvää yötä, mussukat

Hintavertailu

Olen kesästä asti kärsinyt vaivoista hartiaseudulla jotka ovat sitten eskaloituneet oikeaan yläraajaan. On kuvattu ja tutkittu mutta mitään ei oikeastaan näy. Nyt tuli ehdotus että tehtäisiin vielä MRI (magneettikuvaus) kaularangan osalta mutta koska se tutkimus ei kuulu työterveyssoppariin niin joutuisin a) itse maksamaan tai b) odottamaan kunnalliselle puolelle pääsyä.

Koska jo osaan odottaa pitkiä jonoja julkisella puolella niin tein netissä hintavertailun kyseisen tutkimuksen osalta. Omalla aurinkoisella paikkakunnallani on kolme yksityistä palveluntarjoajaa, googlaamalla ne löytyy en rupea mainostamaan. Hinnoissa on otettu huomioon KELAn tarjoama ruhtinaallinen 73€ korvaus. Halvin hinta oli 250€ ja kallein 599€ eli yli tuplasti kalliimpi. Mitä? Sama tutkimus, samat laitteet (tietääkseni magneettikuvaus tehdään magneettikuvaus-laitteella), luultavasti samantasoinen henkilöstö myös. Miten helkkarissa voi sitten olla näin isoja eroja hinnoissa? Kyllä nyt taas jossain kohtaa kusetetaan yksittäistä kipeätä ihmistä ja oikeen kovalla paineella.

No nyt sitten joku viisas sanoo että on olemassa vakuutuksia mitkä korvaa, juu on mutta…. Jos menet sinne kalliimpaan paikkaan ja haet korvausta omasta vakuutuksesta niin se tietää että pidemmän päälle myös vakuutusmaksut nousevat, eli itse maksat kuitenkin. Toinen viisas sanoo että jää odottamaan julkista sektoria, no niin varmaan teenkin, mutta silti minua ihmetyttää miten näin suuria eroja voi hinnoissa olla.

Ei mulla muuta….

Fiktiivinen rakkauskirje…

Kysyit mitä minua vaivaa, lupasin kertoa. En vain löydä sanoja jotka voisin kasvotusten sinulle sanoa. Olen pelkuri, myönnän sen.

Vuosia sitten ihastuin, luulin että kaikki vielä järjestyy. Petyin kun mikään ei järjestynytkään. Silti olin iloinen koska Sinä olit onnellinen. Luulin kaiken olevan jo ohi kunnes taas huomasin olevani ihastunut. Ei ne tunteet ollutkaan hävinneet, olivat vain piilossa jossakin. Pelkään pettyväni taas.

Onko tämä rakkautta mitä tunnen? Vai olenko vain jääräpää? Rakastanko Sinua todella niin kuin miehen tulee naista rakastaa? Uskallanko koskaan sen sinulle myöntää?

Suosikkikirjailijani Dawid Eddings kertoi hahmon kautta jotenkin näin; ”Annan tunteiden määrätä. Silloin kun rupean järkeilemään kaikki menee pieleen”

Uskallanko antaa sellaisen vallan minun tunteille? Uskallanko näyttää Sinulle todellisen minäni? Uskallanko kertoa rakastavani Sinua?

Jos olisin itsekäs kertoisin Sinulle mitä tunnen. Jos se vain auttaisi minua tielläni. Rakastan Sinua liikaa jotta estäisin Sinua olemasta onnellinen, sen takia kärsin hiljaa…

Hyvää yötä, rakkaani

Tyhjää täynnä…

On se niin tylsää olla kotona yksin, ilman sitä kullanmurua jota halata, suukotella ja pitää hyvänä. Missä hän luuraa? Miksi hän ei ole täällä missä odotan tyhjyydessä?

Olen tietoisesti välttänyt tilanteita missä voisin törmätä kullanmuruun. En katsonut olevani valmis uuteen seikkailuun. Viime viikolla eräs juttutuokio sai minut kuitenkin miettimään että onko tämä ihan fiksua. En ole vielä päättänyt mille tielle lähden, jatkanko erakkona vai lähdenkö deittiviidakkoon. Tiedän vain sen että oma koti tuntuu nyt yllättävän tyhjältä.

Sori, nyt pidän suuni kiinni

öitä, mussukat

 

Aiheeton kirjoitus…

Olosuhteista johtuen on minulla ollut ruhtinaallisesti aikaa selata kaiken maailman somejuttuja ja videoklippejä tämän viikonlopun aikana ja tietysti myös aikaa muodostaa oma mielipiteeni asioista. Joskus, eikä niin harvoin, alan miettimään että mitä tätä ihmiskuntaa oikein vaivaa kun kaikesta pitää aina valittaa.

Tuttava linkitti somessa jälkiviisatklipin missä puitiin virkamiehen voimankäyttöä. Rupesi oikein itkettämään kun kuunteli näiden viisaiden kommentit. Varmaan se virkamies halusi ampua kuolettavan laukauksen, koska niinhän Dirty Harrykin tekee. Voi helvetti soikoon. En todellakaan usko että kukaan selväjärkinen ihminen haluaa toista tappaa, joskus (onneksi harvemmin) siihen on vain pakko. Vai olisiko virkamiehen pitänyt käskyttää tekijää siirtymään sivulle jotta hän voisi ampua jalkaan asettamatta uhria vaaraan? No jälkiviisaat sen varmaan tietävät…

SOTE-uudistus kuohuttaa ja mietityttää. Ihmiset marssii omien oikeuksien puolesta, mutta tietävätkö edes mistä on kyse. Kun somekirjoituksia seuraa tulee mieleen että eivät tiedä. Monet luulevat että kun laajan päivystyksen status kitketään paikallisesta hospitaalista pois niin se on sitten sama kun että päivystystä ei olisi enää ollenkaan. Eihän se niin ole. Jokin tietty erikoisala menetetään, ehkä, mutta kuinka moneen se loppujen lopuksi vaikuttaa? Suurin osa päivystyksen asiakkaista voidaan kuitenkin hoitaa samalla teholla ja palvelulla kuten tähänkin mennessä. En todellakaan usko että tavallinen tallaaja edes huomaa eron, etenkin sellainen joka ei lue somesta kaikkea…

Tarralenkkarit takaisin muotiin! Kun lukee somessa päivitykset ja kommentit niin tulee kieltämättä välillä sellainen tunne että miten nämä ihmiset saavat edes kengät sidottua. Hurahdetaan johonkin tiettyyn asiaan eikä ajatella seurauksia, niin myös tämä kirjoitus joten menen sovittamaan tarralenkkareita. Joskus pitäisi kyllä olla joku tupla-tripla-varmistus näissä päivityksissä että ihmiset ehtisivät miettiä vähän ennen julkaisua. Voisivat siinä odotellessa opetella sitomaan kengännauhoja.

Työssäni tapaan sanoa että juuri kun usko ihmiskuntaan palautuu niin puhelin soi. Kieltämättä olen nyt viikonlopun aikana välttynyt puhelinsoitoista mutta ei ole kyllä usko ihmiskuntaan palautunut. Mutta yksi positiivinen asia tuli tässä mieleen (oho, miten siinä nyt niin kävi) tästä muuten niin perusnegatiivisestä viikonlopusta. Asia on niinkin yksinkertainen kun ystävyys. Jouduin kysymään ystävältä neuvoa yhdessä tunteisiin liittyvässä asiassa. Sain rehellisen vastauksen ja mikä parasta, hän ei udellut sen enempää (vaikkakin varmaan olisi halunnut) mistä on kyse. Ehkä joskus kerron hänelle mitä oli tekeillä, ehkä en, sen aika näyttää. Nyt olen kuitenkin vain ja ainoastaan tyytyväinen että minulla on tällainen ystävä.

Minulla on tuttavia, työkavereita jne mutta vain muutama ystävä. Olen viimeaikoina oppinut arvostamaan niitä tosiystäviä erittäin paljon. Vaalikaa hyvät ihmiset niitä omia ystäviä, vielä tulee se päivä kun tarvitsette niitä.

No niin mussukat (käytän tätä sanaa vieläkin vaikka joku ei siitä tykkää), alkaa sanallinen oksennustauti olla ohi. Yhden asian vielä sanon, ja toivon että oikea henkilö tämän lukee, ja se on suurin piirtein näin; Arvostan meidän ystävyyttä niin korkealle että käännän muut tunteet muualle….

Koska on sunnuntai ja pitäisi saada tuplapalkka tehdystä työstä toivon että tätä blogia luetaan nyt tuplasti enemmän 😀

 

Antoisaa sunnuntaita, mussukat….

Kauneus…

Kävin taas sellaisen kahvipöytäkeskustelun, tai ainakin minä olin kahvipöydän ääressä (tuliko yllärinä), ja aiheeksi nousi, kuinka ollakaan, kauneus. Ihminen ei ole nähtävästi koskaan tyytyväinen itseensä. Joillekin on selluliitit ongelma, toiselle rumat hampaat, joku on sitä mieltä että tissit ovat liian pienet, toiset taas vatvoo liian isoja tissejä. Yksikään näistä ei ole tyytyväinen omaan ulkonäköön.

Mutta miten tämä liittyy kauneuteen? Ja mikä on se varsinainen kauneus? No, lyödään tähän kohtaa etäisän teoria ja määritelmä.

Kauneus on osin ulkonäkö, tunnelma ja ryhti (enkä nyt tarkoita fyysistä ryhtiä). Esimerkiksi luontokuvissa kuvan luoma tunnelma on iso osa sen kuvan kauneutta. Kun ihminen ihastuu on kohde hänen mielestä kaunis, paljoltikin siitä syystä että tunteilla ja tunnelmalla on siinä niin suuri vaikutus. Listaa voisi jatkaa loputtomiin…

Hyvännäköinen ja kaunis ei ole minun määritelmässä sama asia. Hyvännäköinen typykkä joka ei kanna ulkonäköään ei ole kaunis, hän on vain hyvännäköinen. Typykkä joka ei ehkä ole niin hyvännäköinen, esim liian pienet tissit, mutta joka on tyytyväinen omaan ulkonäköön ja kantaa sitä ylpeästi on usein kaunis. Silmistä heijastuva omahyväksyntä on monasti ratkaisevassa roolissa kun kauneudesta puhutaan. Rumakin voi olla kaunis, jos hän vain suhtautuu omaan ulkonäköön oikealla asenteella.

Miksi kirjoitin tämän? No siksi että en itse osaa kantaa omaa ulkonäköä silleen että olisin kaunis/komea. Myös siksi että olen omassa tuttavapiirissä huomannut samoja taipumuksia. Mutta myös siksi koska kaikki kaunis on hyväksi, oli se sitten missä muodossa tahansa.

Olkaamme kauniisti, mussukat

Sinun silmiesi tähden…

Joskus kun muistelee menneitä niin tulee se vaihe eteen että piiskaa itseään sen takia että jokin jäi tekemättä. Niin myös tänään. Muistot valtasivat mieleni ja jäin miettimään mitä olisin vielä voinnut tehdä, miten olisin voinnut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, vai olisinko?

Muistot niin kauniit vilahtavat edessäni. Hymy herkässä niitä katselen. Miksi annoin periksi, miksi en yrittänyt vielä kerran? Teinkö oikein?

Silloin joskus kun viimeksi nähtiin, kyynel koristi poskeasi, halattiin ja erottiin. Kaunis kuva on jäännyt mieleeni, ei sen surullisuuden takia eikä sen tunnepurkauksen takia. Yksinkertaisesti sinun silmiesi tähden…

 

Hyvinvoinnin hinta

Olemme (tai ainakin useimmat meistä) hyvinkin hintatietoisia. Tiedämme maidon hinnan, vertaamme netissä palveluiden hintaa, jahtaamme erikoistarjouksia jne. Mutta tiedämmekö oikeasti minkä hinnan maksamme omasta hyvinvoinnista? Onko meillä hajuakaan siitä mitä oma onnemme (ja epäonnemme) todella maksaa? Paljonko pulitamme siitä että voimme sanoa että voimme hyvin?

Onko olemassa matemaattinen kaava siihen mitä onni ja hyvinvointi saa maksaa? Voiko esimerkiksi terveyttä mitata rahassa? Mikä on se hinta mitä sinä olisit valmis maksamaan omasta onnesta?

Utopistisesti ajateltuna optimaalinen hyvinvointi olisi se että kaikilla on kaikki hyvin. Telkkarista voisit katsoa juuri ne sinua kiinnostavat ohjelmat, kyllä niitä jopa tuotettaisiin, saisit syödä ihan mitä lystäät ja olla just niin kuin haluat. Mutta mikä olisi tällaisen utopistisen maailman hinta? Voisimmeko olla onnellisia ilman niitä vastoinkäymisiä? Osaisimmeko arvostaa elämän suolaa jos sitä saisi tuutin täydeltä koko ajan? Olisiko hiukan tylsää?

Elämä on valintoja. Joka ikinen hetki teemme valintoja. Onko tämä valintojen tekeminen se hinta minkä maksamme hyvinvoinnista? Entä miten se hinta määritellään? Ja saako siitä plussapisteitä?

Voikaa hyvin, oli hinta mikä tahansa

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi