Mikä tässä mättää? Miksi en voi löytää sellaista ihmistä joka haluaa jakaa elämänsä kanssani? Onko minut tuomittu elämään yksin loppuelämäni?
Joskus vain vituttaa kun mikään ei mee niin kuin haluaa. Tänään on sellainen päivä. Kahvi maistuu pahalle, Sportilla ei oo peliä, potuttaa mennä töihin, you name it. Silti on vain jaksettava, puskettava eteenpäin, sopeuduttava tähän elämään. Miksi, kysyn vain?
Muristen kohti virkapaikkaa hän
Kauneus on katsojan silmissä, mitä me siihen enää murehtimaan. On sisäistä kauneutta, ulkoista kauneutta ja oma suosikkini mieletön kauneus.
Mieletön kauneus, mitä se on? Se on jokaisen katsojan oma valinta. Minulle se on tähtitaivas tuikkivine tähtösineen, revontulineen, loistavine taivaankappalein. Se tuoma rauha on mieletön, sen syvyys on mullistava ja sen kauneus on ääretön.
Tänään kello 0420 katselen taivaalle ja uneksin paremmasta maailmasta, maailmasta jossa kaikki on hyvin. Onko sellaista maailmaa olemassa? Löytyykö vastaus sieltä kaukaa tähtien takaa? Onko olemassa kaunista maailmaa?
Haaveilen kaukaisesta planetasta, planetasta joka kiertää usean auringon ympärillä. Planetalla maisema on karu, vedetön ja hiekkainen. Kun liidän avaruusaluksella planetan pinnan yläpuolella huomaan pienen pisteen. Piste loistaa värillisenä karua taustaa vasten. Laskeudun pisteen viereen.
Havaitsemani piste on ruusu vihreine lehtineen ja verenpunaisella kukalla varustettu. Ruusu kamppailee olemassaolostaan tässä hiekkaisessa maailmassa. Vettä ei näy, ilma on kuuma ja kuiva. Ruusu on kuolemassa.
Kuoleman keskellä ruusukin on kaunis. Se rikkoo niin karun maiseman omalla kauneudella. Se on niin väärässä paikassa että se on oikein. Herää kysymys olisiko sama ruusu yhtä kaunis planetalla jossa on kukkaloistoa, väriä ja elämää vai onko juuri tämä mieletön ajatus kauniista kukasta keskellä aavikkoa osa sen kauneutta? Onko tämä sitä mieletöntä kauneutta?
Heitän teille filosoofeille pähkinän. Miettikää mikä on teille kaunista. Miettikää missä ja miten sen olette nähneet. Miettikää oliko se oikeasti kaunista.
Maailma muuttuu kun sitä kuvaa panoraamana. Peräkkäiset tapahtumat muuttuvat vierekkäiseksi, muodot taipuvat erilaiseksi ja syvyys häviää. Niin tapahtuu myös joskus työelämässä kun yrittää fokusoida johonkin. Muu yhteisö haihtuu, tapahtumat joita olisi pitänyt huomata sujahtaa ohi huomaamatta, syvyys katoaa. Kun sitten ottaa panoraamalasit pois huomaa että ui niin syvällä että ei ole toivoakaan levätä pohjalla seisten. Huomaa miten turvasatamat ovat menneet matkalla ohi, huomaa olevansa yksin omien päätösten kanssa.
Otan uuden suunnan kohti uutta satamaa, en vielä tiedä onko luotsini pätevä vai haaksirikkoudunko matkalla. Olen kuitenkin jo nostanut ankkurin ja kääntänyt keulan kohti aavaa merta. Se vaikuttaa niin äärettömältä, paljon syvemmältä kuin silloin panoraamalasien kanssa kun nostin ankkurin.
Haikein mielin mutta päättäväisenä katson kompassia, otan suunnaksi uudet seikkailut, hankin uudet panoraamalasit ja seilaan kohti auringonlaskua.
Bon Voyage,
Onko totta että ei koskaan unohda ensirakkautta? Vai onko niin että ei koskaan unohda rakkautta? Mikä tekee toisesta rakkaudesta tärkeämmän? Onko se toinen rakkaus jotenkin huonompi?
Sain tytöltä viestin. Hän halusi pyytää anteeksi sitä että jätti minut silloin 80-luvulla. En voinnut antaa anteeksi koska ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Rakkaus vain loppui kesken kaiken ja lähdimme kulkemaan eri polkuja pitkin, yhteisestä polusta vain hienot muistot jäi. Hän ei ollut ensirakkauteni, silti muistan hänet suurella lämmöllä, hänellä on paikka minun menneisyydessä, minun sydämessäni.
Muistan toki myös ensirakkauteni, ainakin ne hienot muistot, eikä niitä huonoja nyt oikeastaan ollutkaan. Kaikki oli niin yksinkertaista silloin nuoruudessa. Rakastuttiin, rakastettiin ja jatkettiin matkaa kun rakkaus loppui. Ei me, minä ainakaan, silloin ryvetty itsesäälissä, olltu mustasukkaisia viikkotolkulla, kiusattu ja tultu kiusatuksi. Me vain elettiin meidän omaa elämää.
Rupesin ajattelemaan että onko se rakkaus mikä on se ongelma vai se muu yhteiselämä. Välillä saan sellaisen tunteen että se rakkauden loppuminen ei ole se ”kova juttu”, se on se muun yhteiselämän loppuminen joka aiheuttaa ongelmia. Totutaan toisiimme niin että on vaikeata jatkaa eteenpäin ilman sitä toista, rakasti sitä tai ei. Arki nostaa päätään ja vaivaa mieltämme, rakkaus tai sen puute on oikeastaan täysin syytön, siitä tehdään vain syntipukki. Se rakkaus minkä joskus tunsimme toisiamme kohtaan ei häviä mihinkään, se peittyy vain toisten tunteiden alle, pettymyksen, surullisuuden, pelon etc. Kun sitten joskus nämä toiset tunteet väistyvät niin rakkaus nousee taas ja tuntuu siltä että se ei olekaan koskaan ollut poissa. Näin ollen, kyllä, ensirakkaus ei koskaan kuole.
Parisuhteessa on hyvät ja huonot puolet. Se lisää kodin viihtyvyyttä silloin kun asiat ovat mallillaan mutta se myös pilaa kunnon mökötyksen silloin kun asiat menevät huonosti. Kaikki eivät yksinkertaisesti mahdu parisuhteeseen. Ovat joko liian itsenäisiä tai sitten ovat niin erikoisia että kukaan ei jaksa katsoa niitä. Onko näin että jotkut meistä on luotu elämään yksin?
Joskus kun istuu yksin kotona, kalojen uintia katsellen, niin tulee ikävä parisuhdetta. Toisaalta kun lähtee iltamyöhään lenkille puhdistamaan ajatuksia ja palailee kahden maissa yöllä, on kiitollinen siitä että ei ole aiheuttanut kenellekään huolta. Asiaa vaikeuttaa tietysti se että itse en ole valmis luopumaan vapaudestani, mutta en myöskään haluaisi luopua kodin lämmöstä, hellyydestä, rakkaudesta (siis hypoteettisesti koska minähän olen sinkku) enkä mistään muustakaan mikä liittyy parisuhteeseen. Kun siihen vielä lisää taiteellinen boheemisielu niin avot.
Parisuhde vaatii myös järjestystä, sana joka ei kuulu boheemitaiteilijan sanastoon. Parisuhde vaatii suunnittelua, budjetointia, työnjakoa ja kaikkea sitä mitä minä vihaan. On se kumma että voin tarkasti laskea ja suunnitella milloin ostan canvaspohjia, milloin värejä ja muita taiteiluun liittyvää mutta jos joku joskus saa minut kiinni siitä että suunnittelisin miten saan ensi kuun laskut maksettua niin lupaan hänelle ISON PALKKION. Ja älkää edes puhuko tiskaamisesta ja siivoamisesta, eihän niissä ole järkeä, se lika tulee kuitenkin uudestaan, vai?…. 😉
Unohdin ostaa kahvia kaupasta, ei muuta kuin uudestaan sinne, tai joo, menenkin R-kioskille juomaan kupin kahvia niin ei tarvitse ostaa kotiin. Paluumatkalla kävelin sitten taas kaupan ohi, ostamatta kahvia, pöllö mikä pöllö. Joudun varmaan vielä menemään uudestaan kauppaan, suklaatkin ovat loppu, ja nyt huom. Jos olisin parisuhteessa voisin syödä emännän suklaat…..
Railakasta parisuhteilua teille jotka sitä harrastavat, minä joudun kauppaan taas…
Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi