Avainsana: tunnemaailma

Onko totta että ei koskaan unohda ensirakkautta? Vai onko niin että ei koskaan unohda rakkautta? Mikä tekee toisesta rakkaudesta tärkeämmän? Onko se toinen rakkaus jotenkin huonompi?

Sain tytöltä viestin. Hän halusi pyytää anteeksi sitä että jätti minut silloin 80-luvulla. En voinnut antaa anteeksi koska ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Rakkaus vain loppui kesken kaiken ja lähdimme kulkemaan eri polkuja pitkin, yhteisestä polusta vain hienot muistot jäi. Hän ei ollut ensirakkauteni, silti muistan hänet suurella lämmöllä, hänellä on paikka minun menneisyydessä, minun sydämessäni.

Muistan toki myös ensirakkauteni, ainakin ne hienot muistot, eikä niitä huonoja nyt oikeastaan ollutkaan. Kaikki oli niin yksinkertaista silloin nuoruudessa. Rakastuttiin, rakastettiin ja jatkettiin matkaa kun rakkaus loppui. Ei me, minä ainakaan, silloin ryvetty itsesäälissä, olltu mustasukkaisia viikkotolkulla, kiusattu ja tultu kiusatuksi. Me vain elettiin meidän omaa elämää.

Rupesin ajattelemaan että onko se rakkaus mikä on se ongelma vai se muu yhteiselämä. Välillä saan sellaisen tunteen että se rakkauden loppuminen ei ole se ”kova juttu”, se on se muun yhteiselämän loppuminen joka aiheuttaa ongelmia. Totutaan toisiimme niin että on vaikeata jatkaa eteenpäin ilman sitä toista, rakasti sitä tai ei. Arki nostaa päätään ja vaivaa mieltämme, rakkaus tai sen puute on oikeastaan täysin syytön, siitä tehdään vain syntipukki. Se rakkaus minkä joskus tunsimme toisiamme kohtaan ei häviä mihinkään, se peittyy vain toisten tunteiden alle, pettymyksen, surullisuuden, pelon etc. Kun sitten joskus nämä toiset tunteet väistyvät niin rakkaus nousee taas ja tuntuu siltä että se ei olekaan koskaan ollut poissa. Näin ollen, kyllä, ensirakkaus ei koskaan kuole.