Olosuhteista johtuen on minulla ollut ruhtinaallisesti aikaa selata kaiken maailman somejuttuja ja videoklippejä tämän viikonlopun aikana ja tietysti myös aikaa muodostaa oma mielipiteeni asioista. Joskus, eikä niin harvoin, alan miettimään että mitä tätä ihmiskuntaa oikein vaivaa kun kaikesta pitää aina valittaa.
Tuttava linkitti somessa jälkiviisatklipin missä puitiin virkamiehen voimankäyttöä. Rupesi oikein itkettämään kun kuunteli näiden viisaiden kommentit. Varmaan se virkamies halusi ampua kuolettavan laukauksen, koska niinhän Dirty Harrykin tekee. Voi helvetti soikoon. En todellakaan usko että kukaan selväjärkinen ihminen haluaa toista tappaa, joskus (onneksi harvemmin) siihen on vain pakko. Vai olisiko virkamiehen pitänyt käskyttää tekijää siirtymään sivulle jotta hän voisi ampua jalkaan asettamatta uhria vaaraan? No jälkiviisaat sen varmaan tietävät…
SOTE-uudistus kuohuttaa ja mietityttää. Ihmiset marssii omien oikeuksien puolesta, mutta tietävätkö edes mistä on kyse. Kun somekirjoituksia seuraa tulee mieleen että eivät tiedä. Monet luulevat että kun laajan päivystyksen status kitketään paikallisesta hospitaalista pois niin se on sitten sama kun että päivystystä ei olisi enää ollenkaan. Eihän se niin ole. Jokin tietty erikoisala menetetään, ehkä, mutta kuinka moneen se loppujen lopuksi vaikuttaa? Suurin osa päivystyksen asiakkaista voidaan kuitenkin hoitaa samalla teholla ja palvelulla kuten tähänkin mennessä. En todellakaan usko että tavallinen tallaaja edes huomaa eron, etenkin sellainen joka ei lue somesta kaikkea…
Tarralenkkarit takaisin muotiin! Kun lukee somessa päivitykset ja kommentit niin tulee kieltämättä välillä sellainen tunne että miten nämä ihmiset saavat edes kengät sidottua. Hurahdetaan johonkin tiettyyn asiaan eikä ajatella seurauksia, niin myös tämä kirjoitus joten menen sovittamaan tarralenkkareita. Joskus pitäisi kyllä olla joku tupla-tripla-varmistus näissä päivityksissä että ihmiset ehtisivät miettiä vähän ennen julkaisua. Voisivat siinä odotellessa opetella sitomaan kengännauhoja.
Työssäni tapaan sanoa että juuri kun usko ihmiskuntaan palautuu niin puhelin soi. Kieltämättä olen nyt viikonlopun aikana välttynyt puhelinsoitoista mutta ei ole kyllä usko ihmiskuntaan palautunut. Mutta yksi positiivinen asia tuli tässä mieleen (oho, miten siinä nyt niin kävi) tästä muuten niin perusnegatiivisestä viikonlopusta. Asia on niinkin yksinkertainen kun ystävyys. Jouduin kysymään ystävältä neuvoa yhdessä tunteisiin liittyvässä asiassa. Sain rehellisen vastauksen ja mikä parasta, hän ei udellut sen enempää (vaikkakin varmaan olisi halunnut) mistä on kyse. Ehkä joskus kerron hänelle mitä oli tekeillä, ehkä en, sen aika näyttää. Nyt olen kuitenkin vain ja ainoastaan tyytyväinen että minulla on tällainen ystävä.
Minulla on tuttavia, työkavereita jne mutta vain muutama ystävä. Olen viimeaikoina oppinut arvostamaan niitä tosiystäviä erittäin paljon. Vaalikaa hyvät ihmiset niitä omia ystäviä, vielä tulee se päivä kun tarvitsette niitä.
No niin mussukat (käytän tätä sanaa vieläkin vaikka joku ei siitä tykkää), alkaa sanallinen oksennustauti olla ohi. Yhden asian vielä sanon, ja toivon että oikea henkilö tämän lukee, ja se on suurin piirtein näin; Arvostan meidän ystävyyttä niin korkealle että käännän muut tunteet muualle….
Koska on sunnuntai ja pitäisi saada tuplapalkka tehdystä työstä toivon että tätä blogia luetaan nyt tuplasti enemmän 😀
Antoisaa sunnuntaita, mussukat….
