Maailma muuttuu kun sitä kuvaa panoraamana. Peräkkäiset tapahtumat muuttuvat vierekkäiseksi, muodot taipuvat erilaiseksi ja syvyys häviää. Niin tapahtuu myös joskus työelämässä kun yrittää fokusoida johonkin. Muu yhteisö haihtuu, tapahtumat joita olisi pitänyt huomata sujahtaa ohi huomaamatta, syvyys katoaa. Kun sitten ottaa panoraamalasit pois huomaa että ui niin syvällä että ei ole toivoakaan levätä pohjalla seisten. Huomaa miten turvasatamat ovat menneet matkalla ohi, huomaa olevansa yksin omien päätösten kanssa.
Otan uuden suunnan kohti uutta satamaa, en vielä tiedä onko luotsini pätevä vai haaksirikkoudunko matkalla. Olen kuitenkin jo nostanut ankkurin ja kääntänyt keulan kohti aavaa merta. Se vaikuttaa niin äärettömältä, paljon syvemmältä kuin silloin panoraamalasien kanssa kun nostin ankkurin.
Haikein mielin mutta päättäväisenä katson kompassia, otan suunnaksi uudet seikkailut, hankin uudet panoraamalasit ja seilaan kohti auringonlaskua.
Bon Voyage,