Avainsana: facebook

Esimies vai takanainen

On 23.3.2017

Eilen kävi keskustelu facessa haaleana kun haukuttiin pomoja ja mietittiin esimiehisyyttä. Itsekin rupesin sitten miettimään että mikä saa jonkun järjestön, viraston tai yrityksen valitsemaan henkilöstönsä jonkun kaavan mukaan. Voiko siihen vaikuttaa jollain tasolla? Onko valitsijamies/nainen tai nimittäjä yksinvaltias tässä?

No, ensimmäinen askel on tietysti että hakija on muodollisesti pätevä, enkä nyt tarkoita tässä sitä ulkomuotoa paitsi tietysti jos haetaan mallin paikkaa tai vastaavaa työtä. Hyvällä säkällä tässä karsiutuu jo osa niistä eitoivotuista henkilöistä. Sitten seuraa tekninen vertailu eli katsotaan ne taustat, todistukset, työura yms. Vieläkin ollaan aika tasapuolisia kaikki mutta sitten. Haastattelut. Tässä astuu kehiin ihmisen mieltymykset. Haastattelija(t) odottavat henkilöltä tiettyä reaktiota tietyissä tilanteissa. Mutta jos hakija ei reagoikaan niin? Saako hakija tästä ”miinusta” koska haastattelija ei osannut odottaa sitä?

Työnantajalla on oikeus valita se joka hänen mielestä on sopivin työhön, tietysti lain puitteissa mutta silti. Eli se valinta on kuitenkin jonkun henkilön/joidenkin henkilöiden henkilökohtainen mielipide. Tällöin on hyvinkin mahdollista että haetaan ominaisuuksia joita itse pitää vahvana ja se tiimi muodostetaan tietyn malliseksi. No sillä pomolla on sitten joukkue joka on samalla aaltopituudella hänen kanssa, vai onko?

Antaako tämä yllä kuvaamani ketju takanaiselle oikeuden haukka esimiestä tai päinvastoin? Onko se esinainen niin paljon mulkumpi kun se takamies että saa nimittää huoraksi? Entä saako haukkua milloinkaan ketään vai pitäisikö ennemmin luoda rakentavan kritiikin työyhteisö? No se voi joskus olla yksittäisen duunarin helpompaa vain haukkua kun se että esittäisi hyviä ideoita, etenkin jos ne on ristiriidassa yhteisön johdon vision kanssa.

Olen huono esimies, minulta puuttuu esimiehisyys, kärsivällisyys ja usko ihmiskuntaan. Olen kuitenkin vielä huonompi takanainen, suu käy koko ajan (tai kynä) ja olen ensimmäisten joukossa haukkumassa järjestelmää, johtoporrasta, yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä. Yritän oppia ja yritän luoda pohjaa paremmalle yhteistyölle mutta se tie on kivinen, karu ja karsean pitkä. Ehkä minäkin vielä joku päivä saan mahdollisuuden olla esimiehenä sellaisessa paikassa missä minun visioni on sama minun esimiehen vision kanssa, aika saa näyttää.

Ihmisarvo ja sen arvostus

By marcexone

On 30.11.2016

In Yleinen

Facessa törmää aina silloin tällöin testeihin jotka saavat miettimään. Yksi testi kertoi minulle että kunhan tiedän oman arvoni en voi olla arvoton. Mutta jos mielestäni minulla ei ole arvoa niin silloinhan olen kuitenkin arvoton. Asia vaivaa minua, mietin jatkuvasti mikä minun arvoni oikeasti on, vai olenko arvoton?

Arvostus syntyy arvomaailmasta mutta onko minulla sellaista? Mistä saan tietää oman arvomaailman arvot? Kuka selventäisi ne minulle? On kuin olisin hukassa omassa maailmassa.

Entäs kuka arvostaa minua ja miksi? Arvostaako jokainen kohtaamani ihminen minua samalla tavalla? Ja villakoiran ydin on arvostanko minä sitä että minua ja minun arvoja arvostetaan?

Yritysmaailmassa on in tehdä strategiaa ja liittää siihen yrityksen arvoja. Voila, työ on tehty, arvot on asetettu mutta valvotaanko että ne toteutuu? Usein strategiat ja arvot on niin ympäripyöreitä että ei kukaan koskaan saa selville onko toteutunut vai ei. En väitä että näin aina olisi mutta silti. Jos minä nyt tekisin strategian omasta elämästä niin tavoitteena olisi saavuttaa sellainen tila että olisin ihmisiksi, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Arvomaailmasta en edes puhu koska strategia on tärkeämpi.

Mutta vielä minua hiertää se fakta että en oikein tiedä minkä arvoinen olen? No ainakin olen juuri nyt ansainnut kupin kahvia…

There’s A Place

By marcexone

On 20.8.2016

In Yleinen

Kaikille on olemassa joku mansikkapaikka (sv. smultronställe) missä tuntee itsensä ehjäksi ja turvalliseksi. Näin ne ainakin väittävät. Joku löytää sen mansikkapaikan nopeammin kuin muut, mutta siellä se on, jossakin.

Minä en ole löytänyt sitä paikkaa vieläkään. Joudun vieläkin uneksimaan siitä. Pahinta on että en edes tiedä mitä oikeasti etsin. Minkälainen on se minun mansikkapaikkani?

Pitkään luulin että olin sen löytänyt, oma pieni mansikkapaikkani, mutta olin taas väärässä. Ei se ollut minun maailmani. Luulin että voin paeta nuottien ja sävelmien maailmaan ja löytää sieltä rauhan ja onnen. Ei se ollut niin. Se musiikki oli vain hetken terapiaa, karkumatka omasta elämästä, haaveita vain.

Pysähdyin tänään miettimään miksi minulle on niin vaikeata löytää se tila missä haluan olla. Ja nyt en ajattele vain fyysistä tilaa kuten asuinpaikka yms. Mitä oikeasti haluan elämältä? Mitä haluan tehdä? Kenen kanssa haluan tehdä? Missä haluan tehdä? Miten siis löydän ja rakennan oman mansikkapaikan?

Työympäristö on oiva pakopaikka. Siellä keskitytään työhön ja saa edes hetkeksi unohtaa kaiken maailman mansikkapaikat. Tai ainakin siihen asti kunnes puhelin soi ja huomaat että et ole ainoa jolla on mansikkapaikka täysin hukassa. Miten meidän rotu voi olla näin hukassa?

Missä on se minun mansikkapaikkani, minun oma Eedenin puutarha? Missä on se paikka missä voin olla ja vaikuttaa tuntematta itseäni ylimääräiseksi? Missä on se kartta joka opastaa minua sinne?

Facebook-kaveri laittoi taas sellaisen päivityksen että rupesi omat hiusjuuret jomottaa. Hän väitti ihan pokkana että hengittäminen on ihanaa. No on se tietysti ihanaa että saa ja voi hengittää mutta kun tämä elämä on niin paljon muutakin. Ei se hengittäminen yksistään tuo sitä mansikkapaikkaa kaikille.

Ehkä minäkin joskus löydän sen oman mansikkapaikkani. Ehkä minäkin joskus löydän jonkun kenen kanssa jakaa sitä mansikkapaikkaa. Siihen asti ihmettelen vain…

Bloggaus….

By marcexone

On 4.9.2015

In Yleinen

… ihana tekosyy olla puhumatta kaverille!

Aikoinaan perustin blogin jotta saisin, enemmän tai vähemmän, anonyymisti purkaa omia patoutumia, huutaa maailmalle, kirota arkea ja vannoa rakkautta. Blogini, jota nyt ehkä luet, oli henkireikäni, ajatusriihi ja vaikka mitä. Aina en julkaise sitä mitä kirjoitan, on luonnoksia missä kiroan kaikkea mitä tunnen ja tiedän, on tarinoita jotka ovat niin vettyneet kyynelistä että Titanicin lokikirja tuntuisi rutikuivalta niihin verrattuna, on tarinoita missä julistan rakkauttani musiikkiin ja taiteeseen sekä muutamiin ihmisiin, lista on lähes loputon.

Olen kuulema sosiaalinen mutta saaneen olla toista mieltä. Joo, ehkä annan kuvan kovin sosiaalisesta ihmisestä joka kuuntelee ja hymyilee ja juroilee tilanteen mukaan. Kuitenkin olen sulkeutunut, etenkin silloin jos käsitellään minulle arkoja asioita ja niitä kuule on. Ihmisen on kuitenkin joskus saatava purkaa kaiken sen minkä syvälle sisäänsä piiloittelee ja siihen sosiaalinen media on oiva työkalu. Kenenkään ei tarvitse nähdä itkua, raivoa tai juroutta. Kenenkään ei tarvitse kuunnella jos tuntee olonsa vaivautuneeksi mutta minä saan laukoa kaiken sen minkä olen säästänyt juuri tätä tilaisuutta varten. Voin postata facebookiin, instaan, blogiin ja muihin sosiaaliisiin medioihin kaiken sen pahan olon mitä tunnen ja ihmiset voivat pahoitella ja kannustaa ilman että kukaan tarvitsee fyysisesti osoittaa mitään tunteita toiselle, great!

Somesta on tullut muoti-ilmiö. Samoissa tiloissa olevat somettajat lähettelevät twiittejä, whatsupeja, messengerviestejä ja kommentoivat toistensa instapäivityksiä ja surkeita facevitsejä. Kukaan ei jaksa nousta palliltaan ja kävellä muutaman metrin matkaa ja osoittaa tunteensa kaverille, tai ainakin harvoin. Hittolainen että on kätevä ratkaisu tämä some.

Joskus kun oikein on tarvetta puhua jollekin niin mitä teen? Kirjoitan viestin ja toivon että hän ehkä soittaisi! Yhtä hyvin voisin itse soittaa mutta ei, some on saannut minut valtaansa, en soita koska on helpompaa laittaa viestiä, pah! Ennen vanhaa soitettiin kaverille ihan lankapuhelimella, eli oli pakko muistaa kaverin puhelinnumero, ja jos ei kaveri vastannut tai ei ollut kotona niin sitten mentiin kylille katsomaan onko siellä. Nykyään sovitaan somessa että viestitellään ensi viikolla heti jumpan ja joogan ja kauneusunien jälkeen, seuraavalla viikolla sitten pahoitellaan kun ei sovittuna aikana oltukaan paikalla facessa sillä twiitterissä oli niin kiinnostava viestiketju, voi luoja mitä urpoja olemme.

No, tähän tarkoitukseen blogin pitäminen on ihan hyvää. Saan purkaa mielipahani ilman että kenenkään osuu silleen pahasti. Voin yleistää ja ympäripyöreästi luovia sinne sun tänne. Fiksu tapa, eikö? Yksi asia vain jää puuttumaan, se kaikkien tarvitsema inhimillinen kontakti.

Kiitos, anteeksi ja kuulemisiin

Marre

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi