Avainsana: elämä on

Kaikille on olemassa joku mansikkapaikka (sv. smultronställe) missä tuntee itsensä ehjäksi ja turvalliseksi. Näin ne ainakin väittävät. Joku löytää sen mansikkapaikan nopeammin kuin muut, mutta siellä se on, jossakin.

Minä en ole löytänyt sitä paikkaa vieläkään. Joudun vieläkin uneksimaan siitä. Pahinta on että en edes tiedä mitä oikeasti etsin. Minkälainen on se minun mansikkapaikkani?

Pitkään luulin että olin sen löytänyt, oma pieni mansikkapaikkani, mutta olin taas väärässä. Ei se ollut minun maailmani. Luulin että voin paeta nuottien ja sävelmien maailmaan ja löytää sieltä rauhan ja onnen. Ei se ollut niin. Se musiikki oli vain hetken terapiaa, karkumatka omasta elämästä, haaveita vain.

Pysähdyin tänään miettimään miksi minulle on niin vaikeata löytää se tila missä haluan olla. Ja nyt en ajattele vain fyysistä tilaa kuten asuinpaikka yms. Mitä oikeasti haluan elämältä? Mitä haluan tehdä? Kenen kanssa haluan tehdä? Missä haluan tehdä? Miten siis löydän ja rakennan oman mansikkapaikan?

Työympäristö on oiva pakopaikka. Siellä keskitytään työhön ja saa edes hetkeksi unohtaa kaiken maailman mansikkapaikat. Tai ainakin siihen asti kunnes puhelin soi ja huomaat että et ole ainoa jolla on mansikkapaikka täysin hukassa. Miten meidän rotu voi olla näin hukassa?

Missä on se minun mansikkapaikkani, minun oma Eedenin puutarha? Missä on se paikka missä voin olla ja vaikuttaa tuntematta itseäni ylimääräiseksi? Missä on se kartta joka opastaa minua sinne?

Facebook-kaveri laittoi taas sellaisen päivityksen että rupesi omat hiusjuuret jomottaa. Hän väitti ihan pokkana että hengittäminen on ihanaa. No on se tietysti ihanaa että saa ja voi hengittää mutta kun tämä elämä on niin paljon muutakin. Ei se hengittäminen yksistään tuo sitä mansikkapaikkaa kaikille.

Ehkä minäkin joskus löydän sen oman mansikkapaikkani. Ehkä minäkin joskus löydän jonkun kenen kanssa jakaa sitä mansikkapaikkaa. Siihen asti ihmettelen vain…