Avainsana: bloggaus

… ihana tekosyy olla puhumatta kaverille!

Aikoinaan perustin blogin jotta saisin, enemmän tai vähemmän, anonyymisti purkaa omia patoutumia, huutaa maailmalle, kirota arkea ja vannoa rakkautta. Blogini, jota nyt ehkä luet, oli henkireikäni, ajatusriihi ja vaikka mitä. Aina en julkaise sitä mitä kirjoitan, on luonnoksia missä kiroan kaikkea mitä tunnen ja tiedän, on tarinoita jotka ovat niin vettyneet kyynelistä että Titanicin lokikirja tuntuisi rutikuivalta niihin verrattuna, on tarinoita missä julistan rakkauttani musiikkiin ja taiteeseen sekä muutamiin ihmisiin, lista on lähes loputon.

Olen kuulema sosiaalinen mutta saaneen olla toista mieltä. Joo, ehkä annan kuvan kovin sosiaalisesta ihmisestä joka kuuntelee ja hymyilee ja juroilee tilanteen mukaan. Kuitenkin olen sulkeutunut, etenkin silloin jos käsitellään minulle arkoja asioita ja niitä kuule on. Ihmisen on kuitenkin joskus saatava purkaa kaiken sen minkä syvälle sisäänsä piiloittelee ja siihen sosiaalinen media on oiva työkalu. Kenenkään ei tarvitse nähdä itkua, raivoa tai juroutta. Kenenkään ei tarvitse kuunnella jos tuntee olonsa vaivautuneeksi mutta minä saan laukoa kaiken sen minkä olen säästänyt juuri tätä tilaisuutta varten. Voin  postata facebookiin, instaan, blogiin ja muihin sosiaaliisiin medioihin kaiken sen pahan olon mitä tunnen ja ihmiset voivat pahoitella ja kannustaa ilman että kukaan tarvitsee fyysisesti osoittaa mitään tunteita toiselle, great!

Somesta on tullut muoti-ilmiö. Samoissa tiloissa olevat somettajat lähettelevät twiittejä, whatsupeja, messengerviestejä ja kommentoivat toistensa instapäivityksiä ja surkeita facevitsejä. Kukaan ei jaksa nousta palliltaan ja kävellä muutaman metrin matkaa ja osoittaa tunteensa kaverille, tai ainakin harvoin. Hittolainen että on kätevä ratkaisu tämä some.

Joskus kun oikein on tarvetta puhua jollekin niin mitä teen? Kirjoitan viestin ja toivon että hän ehkä soittaisi! Yhtä hyvin voisin itse soittaa mutta ei, some on saannut minut valtaansa, en soita koska on helpompaa laittaa viestiä, pah! Ennen vanhaa soitettiin kaverille ihan lankapuhelimella, eli oli pakko muistaa kaverin puhelinnumero, ja jos ei kaveri vastannut tai ei ollut kotona niin sitten mentiin kylille katsomaan onko siellä. Nykyään sovitaan somessa että viestitellään ensi viikolla heti jumpan ja joogan ja kauneusunien jälkeen, seuraavalla viikolla sitten pahoitellaan kun ei sovittuna aikana oltukaan paikalla facessa sillä twiitterissä oli niin kiinnostava viestiketju, voi luoja mitä urpoja olemme.

No, tähän tarkoitukseen blogin pitäminen on ihan hyvää. Saan purkaa mielipahani ilman että kenenkään osuu silleen pahasti. Voin yleistää ja ympäripyöreästi luovia sinne sun tänne. Fiksu tapa, eikö? Yksi asia vain jää puuttumaan, se kaikkien tarvitsema inhimillinen kontakti.

Kiitos, anteeksi ja kuulemisiin

Marre